Kouluttaminen ja kouluttautuminen – kun kemiat eivät kohtaa

Mitä tehdä, kun kouluttajan ja koulutettavan kemiat ja tyylit eivät kohtaa sitten millään ja koulutuksesta jää lähinnä käteen molemmille turhautunut olo?  Vikahan on tietenkin silloin molemmissa, mutta kouluttajan on helpompi vaikuttaa tilanteeseen (sillä hän on usein enemmän äänessä). Tässä omia kokemuksiani reflektoituna sekä kouluttajan että koulutettavan näkökulmasta.

Mitä kouluttaja voi tehdä, kun huomaa koulutettavassa vastarintaa – eli kouluttajan kymmenen käskyä.

  1. Kielenkäyttö

Ihan ensimmäinen asia on tiedostaa se tapa, jolla itse kouluttajana puhuu. Jos puhuu koulutettavalle alentuvasti, kuittailee heidän osallistumisensa tasosta ja luo muutenkin negatiivista ilmapiiriä ympärilleen torppaamalla kaikki koulutettavien näkemykset ja ideat, tietenkin koulutettavalle nousee karvat pystyyn. Jos kouluttaja ei ole valmis ottamaan koulutettavien ajatuksia todesta, vaan haluaa omalla kielenkäytöllään nostaa itsensä jalustalle, on koulutussuhde aika tuhoon tuomittu asia.

2. Termistön käyttö

Toinen kielenkäytön ongelma voi olla se, että puhuu liian vaikeilla termeillä. Esimerkiksi kiky-päivänä sain palautetta (onneksi välitöntä sellaista!), että käytin sanoja, joita osa ei ymmärtänyt. Toinen ääripää on se, että oletaa, etteivät koulutettavat osaa yhtään mitään, mikä on myös vastarintaa herättävä toimintatapa.

3. Ole avoin palautteelle

Palautteen rauhallinen vastaanottaminen sekä koulutuksen aikana että sen jälkeen – ja siitä opiksi ottaminen ovat kokemukseni mukaan hyvin tärkeitä asioita. Siitä ei saa ottaa itseensä, vaan tarkastella sitä, mistä koulutettavien hyvät ja huonot kokemukset koulutuksessa kumpuavat. Mitä voisin kouluttajana tehdä toisin ja voinko tehdä asialle jotain heti?

4. Kuuntele koulutettavia

Koulutettavat eivät ole tyhmiä. Älä kohtele heitä niin. Kuuntele heidän näkemyksiään ja ota ne huomioon. Jos suhtaudut huonosti itse, nousevat koulutettavatkin (samoin kuin oppilaatkin) kapinaan.

5. Anna tarvittavat ennakkotiedot 

Koulutuksessa istuminen on aina mielekkäämpää, jos siellä saa tehdä jotain konkreettista työhön liittyvää ja jos osaa jo etukäteen asennoitua siihen, mitä koulutukseen ollaan menossa tekemään. Kouluttajan olisi hyvä siis antaa ennakkoon tarpeeksi tietoja ja lisäksi myös kysellä koulutettavien tarpeita etukäteen. On sekä koulutettavan että kouluttajan kannalta epämotivoivaa, jos joku korjaa esim. kokeita koulutuksessa, koska ei koe saavansa mitään irti koulutuksesta.

6. Anna tilaa keskustelulle ja käytännölle

Tähän maailmanaikaan, kun kaikenlaiset verkkoluennot ovat mahdollisia, tuntuu (ainakin itsestäni) todella epämotivoivalta istua jossain koulutuksessa kuuntelemassa puhuvaa päätä ilman, että tilassa käydään myös (paljon!) vapaata keskustelua. Luento-osuudet voi etukäteen nauhoittaa ja vaatia osallistujia katsomaan ne. Lähipäivät ja -tilaisuudet olisi hyvä käyttää niin, että sitä mihin muuten ei ole aikaa – käytäntöön ja keskusteluun ja hyvien kokemusten jakamiseen – annettaisiin aikaa.

7. Nauti siitä, mitä teet

Samalla tavalla kuin oppilaidenkin kanssa, innostus tai vähintäänkin mieliala ovat tarttuvia asioita. Jos koulutat hyvillä mielin, ovat koulutettavatkin hyväntuulisempia.

8. Epävirallinen ote 

Kouluttajana ei tarvitse jäädä sinne eteen jumiin, vaan voi jutella koulutettavien kanssa heidän keskellään. Silloin koulutettavienkin on helpompi kysyä kysymyksiä ja epävirallisuus työpäivän päätteeksi rentouttaa ja luo mukavampaa tunnelmaa.

9. Salli epäonnistuminen

Älä tartu jonkun huonosti tehtyyn tehtävään, vaan ohjaa suuntaa, johon olisit toivonut sen menevän. Jos aikaisemmat mallit ovat lyhyitä, tulee koulutettavienkin tuotoksista lyhyitä.

10. Älä kanna kaunaa

Jos et edellisellä kerralla tullut jonkun koulutettavan kanssa toimeen, älä asennoidu häneen valmiiksi negatiivisesti, vaan anna uusi mahdollisuus. Jos olet saanut palautetta, yritä toimia sen mukaisesti, jos koet, että siinä on ollut jotain itsereflektoinnin aiheitta.

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Keskusteluja opettajainhuoneessa

Keskustelu 1

– Mitä se monilukutaito oikein tarkoittaa?

– Se on yksi näistä laaja-alaisista osaamisen kokonaisuuksista. Se, jossa painotetaan monipuolista lukutaitoa niin, että lukutaitoon sisältyy myös esimerkiksi tuottaminen ja kriittinen ajattelu.

– Miten lukutaitoon voi sisältyä myös tuottaminen? Lukutaito on taitoa lukea.

– Monilukutaito on vähän ontuva suomennos englanninkielisestä multiliteracies-sanasta. Englannin literacy ei tarkoita vain lukemista vaan se on moniulotteinen sana, joka sisältää taidot käyttää kaikkia nykykulttuurin symbolijärjestelmiä sekä vastaanottajana että tuottajana.

– Taidot?

– Joo, taidot. Kaikki on tekstiä, kaikkea tulkitaan, tuotetaan ja arvotetaan. Vaikka tämä mun Worldcon-paita. Mä tuotan sillä viestin, että olin Worldconissa. Sä tulkitset ja arvotat sitä omasta näkökulmastasi.

– Niin, sä olet nörtti, joka tykkää scifistä. Mikäs siinä. Mä en itse erityisesti tykkää.

– Eli tämäkin keskustelu käynnistää monilukutaitoprosesseja.

 

Keskustelu 2

– Voitko sä taas neuvoa, mihin ja miten opekokousmuistio tallennetaan?

– Onko sulla kone jossain auki?

– Täällä. Mihin mä tästä menen?

(Tovi naputtelua, klikkailua ja opastusta sekä helpotuksen huokaus)

– Eli tuolla ryhmän tiedostoissa on kaikki ohjeetkin. Osaatko sä nyt mennä sinne?

– Enköhän. Kiitos taas kerran!

– Juu, ei mitään. Laitan vielä linkkinä kaikille sähköpostilla ja muistutuksen, että sieltä löytää kuvitetut ohjeet myös vaikka tiedostojen ja kansioiden jakamiseen.

 

Keskustelu 3

– Helppohan sun on ottaa kaikenlaisia digijuttuja käyttöön, kun sä osaat!

– …

 

Keskustelu 4

– Hei, tiedätkö, miten opetusviraston digitalisaatiohanke etenee? Kun eikö opettajien pitänyt saada vuoden 2016 loppuun mennessä kannettavat? Nyt on sentään jo syyslukukausi 2017.

– Ei aavistustakaan.

– Kuka tietää?

– Ei aavistustakaan.

– Ja yläkoulussa pitää jossain vaiheessa olla kone per oppilas?

– Joo.

– Milloin?

– Haa, tähän osaan vastata: vuoden 2019 lopussa.

– Meillä on 350 oppilasta ja jotain 60 konetta. Milloin loput tulee?

– Ei aavistustakaan.

 

Keskustelu 5

– Miten se osaamismerkkihomma? Miten osaamismerkkiä haetaan?

– Opettajat-ryhmän tiedostoissa on linkki osaamismerkkien wikispaces-sivulle. Sieltä löydät eteenpäin.

(seuraavana päivänä)

– Siitä osaamismerkistä. Onnaako näin? (näyttää paperille hahmottelemaansa oppimisprosessia) Vai tarvitaanko siihen tarkat ”klikkaa tästä” -ohjeet?

– Ei kun ne haluaa kuvauksen siitä, miten sä olet pedagogisesti hyödyntänyt teeveeteetä. Että millaiset ohjeet annoit oppilaille, että miten ne etenee. Eli miten olet ohjeistanut oppilaiden työskentelyä.

– Eli ne ei halua klikkausohjeita?

– Ne haluaa tietää, että sä osaat suunnitella ja toteuttaa oppimisprosessin, jossa teeveeteetä hyödynnetään oppimisessa.

– Ehditkö sä tulla katsomaan, etten ihan höpöjä sinne hakemukseen kirjoita?

– Ens välkällä.

 

Keskustelu 6

– Reksi hei, onko sulla hetki aikaa?

– Toki, mutta vaan hetki.

– Mulla olis nyt ne edu.hel.fi 1 -osaamismerkit hyväksyttyinä. Pitäs esimiehen kanssa keskustella.

– No tässähän me keskustellaan. Eli mitä seuraavaksi?

– Ajattelin, että menisin pariin edu.hel.fi 2 -koulutukseen. Käykö?

– Totta kai. Laita mulle viesti, mitä koulutuksia olet ajatellut. Eiku ilmoittaudu suoraan, niistähän tulee mulle hyväksymispyyntö. Kyllä mä ne hyväksyn. Saadaan sitten kakkostasoinen meidän taloon! Hyvä homma!

 

Keskustelu 7

– Kasit otti metsäretkellä kuvia valokuvauskilpailuun. Mikä olis susta paras tapa saada kuvat talteen niiden kännyköistä?

– Tjaa… yksinkertaisin taitaa olla, että mä perustan kansion, jaan sen vierailijalinkillä muokkausoikeuksin, luokanvalvojat luokkiksessa antaa ohjeet, penskat lataa kuvansa kansioon ja puoli kolmelta mä poistan jaon eli suljen kansion.

– Ensi tiistaina?

– Ensi tiistaina. Teen ohjeen ja laitan sen maanantaina jakoon. Ai niin, vierailijalinkkilataus ei kerro lataajan nimeä. Penskojen pitää merkitä nimensä kuvaan. Laitan senkin ohjeeseen. Ja lyhennän linkin tinyurlissa, niin siitä saa järkevän.

– Nonni!

Mainokset

Occasionally, some of your visitors may see an advertisement here
Lomakkeen yläreuna

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Papukaijamerkkihimo iski!

Siinä opettajainkokouksessa, jossa koulumme  opettajalauma ohjattiin kesälaitumelta takaisin arkiaitaukseen, saimme kaikenlaisten tutunturvallisten lisä-ekstra-sivu-yli-höpö-hommien lisäksi tehtäväksemme digimerkkien suorittamisen. Ensikuulemalta (sen, minkä nyt kukin kuuli siinä tavataanpitkästäaikaahälinässä) tehtävä maistui lievästi partiolaiselta.  Suoritusmerkkejä? Mitä ihmeen papukaijamerkkejä tässä vielä töitten päälle pitää kerätä? Ommellaanko ne hihaan? Aikuisten oikeastiko?

Jossakin hälinässä kiiri myös tieto (tästä en mene takuuseen, sillä en ole varmentanut tätä tietoa mistään), että jos vähintään puolet koulumme opettajista suorittaa digimerkkien ensimmäisen tason tämän vuoden puolella, niin saamme aikuisten oikeasti pienen rahallisen kannustuksen.

Elokuussa digimerkkeily hautautui kiirellisyysluokkaan Heti kuuluvien asioiden alle, mutta nyt syksyn edetessä sitä on ehtinyt makustella rauhassa. Kysymys on ehdottomasti hyviin ja järkeviin työuutisiin kuuluvasta asiasta!

Edu.hel.fi – osaamismerkit perustuvat Helsingin kaupungin opetuksen digitalisaatio-ohjelmaan vuosille 2016-2019 asettamiin tavoitteisiin: ”Opettajille ja rehtoreille tarjotaan uudet osaamisen kehittämisen muodot ja instrumentit digitaalisten kompetenssien hankkimiseen. Digitaalisen osaamisen kehittämisessä ja täydennyskoulutuksessa käytetään –  –  – uutta Digi.hel.fi -viitekehikkoa, joka määrittelee opetuksen ja pedagogisen johtamisen digitaaliset kompetenssit. Täydennyskoulutus toteutetaan laajamittaisena monimuotokoulutuksena, jossa muotoina käytetään lähiopetusta, vertaisoppimista,valmennusta, verkko-oppimista (MOOC-verkkokurssit, video-opetus), opettajan työssäoppimista sekä pedagogista portfoliota. Osaamisesta myönnetään Digi.hel.fi-taitotasojen mukainen OpenBadge-sähköinen osaamissertifikaatti.

Kuulostaa lupaavalta! Systemaattiselta! Järkevältä!  Opettajien osaaminen ei ole enää epämääräistä mutua.  Digitaaliset kompetenssit ovat nyt selkeästi mitattavissa ja määriteltävissä. Merkkejä suorittaessaan näkee sekä sen, mitä vaaditaan että sen, mitä itse osaa. Näin voi heikkoja taitoja voi täsmäpaikata. Kompetensseista ja mahdollisista täydennyskoulutustarpeista on uudessa digipapukaijamerkkisysteemissä  tietoinen myös opettajan esimies, joka siunaa alaisensa taitotason ja käy samalla pienen digikehityskeskustelun taitotason suorittaneen alaisensa kanssa.

Digiosaamismerkit on jaettu kolmeen eri taitotasoon:
TASO  1: Tietoteknologian opetuskäytön perusosaaminen

 

TASO 2: Tietoteknologian opetuskäytön syventävä osaaminen 

TASO 3: Tietoteknologian opetuskäytön kehittäjä- ja kouluttajaosaaminen

Itse suoritin TAITOTASO 1:n tänään sunnuntaina. Suorittaminen oli nopeaa, hauskaa, helppoa  – ja koukuttavaa! Oli myös palkitsevaa käydä läpi omia tekemisiään. Heti, kun rehtori on siunannut minut  perusosaajaksi, alan suorittaa syventäviä tehtäviä. Haluan lisää papukaijamerkkejä!

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Vastarannan kiiskinä

Hieman yskien etenee alkutaipaleeni kohti DigiKehittäjäOpettajuutta edelleen. Joka toinen päivä kyseenalaistan kaiken, mitä olen tekemässä. Joka toinen päivä sitten jostain tulee uusi toivon pilkahdus. Niinkuin nyt tällä viikolla luin tämän jutun Hattulalaisesta ruotsin ja saksan opettajasta Heini Syyrilästä, joka käyttää luovalla tavalla kielten opetuksessaan kaikenlaista materiaalia pääsiäismunien muovikoteloista lasten liikennemattoihin. Lue tästä koko juttu: http://yle.fi/uutiset/3-9571020. Erittäin mielenkiintoinen, innostava ja motivoiva juttu.

Jutun pääsisältö oli toiminnallinen kielten opettaminen, mutta siinä oli muutama sivulauseen kaltainen lausahdus, joka itselleni palautti taas uskon kaikkeen tähän, mitä yritän omassa kielten opetuksessani toteuttaa. Tässä suoraa lainausta jutusta:

Digitaalisuus on kouluissa ollut kuuminta hottia jo jonkin aikaa. Monenlainen tekemällä oppiminen nivoutuu luontevasti yhteen myös digin kanssa, muistuttaa Syyrilä.

– Minä olen nimenomaan lähtenyt digitaalisuuden kautta, eli opetukseni on sekä perinteistä kirjaopetusta, digisovellusta että toiminnallista. Siinä ovat kaikki kolme tiiviisti toisiaan tukemassa ja joka tunnilla vaihdellaan tehtävästä toiseen. Voi olla, että on digitehtävä ja sitten ollaankin lusikat kädessä.

Halleluja, sanoin minä! Juuri noin! Eihän se digitaalisuus sulje pois toiminnallisia menetelmiä. Asia, jota ainakin itse olen saanut välillä jopa rautalangasta vääntää.

Digitaalista oppimista vastustetaan esimerkiksi juuri sillä, että se vie aikaa toiminnallisuudelta, kielen oppimiselta (!) ja esimerkiksi kirjoittamiselta. Että jos käytetään digitaalisia apuvälineitä, johtaa se auttamattomasti oppilaiden käsialan huonontumiseen. Niin, no. Totta kai käsiala huononee, eikä kehity, jos sitä ei harjoituta. Moni muukin taito heikkenee, jos sitä ei harjoita. Mutta minä kysynkin, että kuinka moni itseään kunnioittava opettaja laiminlyö käsinkirjoittamisen harjoittelun? Oikeasti? Miksi digitaalisen oppimisen mahdollisuuksien näkeminen tarkoittaa automaattisesti sitä, ettei opettaja enää näe arvoa vanhoissa hyvissä taidoissa, kuten esimerkiksi juuri lukeminen ja käsin kirjoittaminen. Jotenkin esimerkiksi iPadien käyttö osana opetusta nähdään porttiteorian tavoin, että sen kerran kun härpäkkeitä käyttää niin saakin heittää hyvästit sekä oppilaiden lukutaidon että käsialan kehittymiselle. Pah, sanon minä, ja pyydän näin ajattelevia tutustumaan tarkemmin järkevään oppimisteknologian käyttöön.

Usein vastustus digiteknologialle osana oppimista tuntuu kumpuavan vanhasta kunnon muutosvastarinnasta. Lisäksi omien taitojen tai oman näkemyksen rajoitteuneisuus tuovat esteet sille, että edes näkisi, millaisia asioita digiteknologia mahdollistaa. Monet digipedagogiikkaa tuntemattomat opettajat kun käsittävät ’digitaalisen oppimisen’ synonyymina digioppikirjoille. Ja täten, kun digioppikirjat = huono (koska opiskelijat itse haluavat paperiset oppikirjat [tämä argumentti tekee tyhjäksi minkään positiivisen liittämisen aiheeseen ”digioppikirjat”]), myös digitaalinen oppiminen = automaattisesti huono. Sivuhuomautuksena sanottakoon, etten itse tule tuskin koskaan korvaamaan vanhoja kunnon oppikirjoja – niitä paperisia – niiden digitaalisilla näköispainoksilla.

On erittäin vaikea puhua ’digitaalisesta oppimisesta’ asiasta tietämättömien kanssa, koska käytännössä tällöin ei edes puhuta samoista asioista. Eri ihmiset ymmärtävät eri termeillä niin erilaisia asioita. Ja ne tietämättömät luulevat vain tietävänsä, mitä eri termit tarkoittavat, ja mitä ylipäänsä termi ’digitaalinen oppiminen’ tarkoittaa. (No niitä painettujen kirjojen digitaalisia näköispainoksia tietysti! Ja ne huono, koska ne huono ja kaikki opiskelijatkin sanovat niin. Touché ja tuo digiin hurahtanut keskustelukumppani taas servattu kjäh kjäh.) [Tässä vaiheessa servatun kasvoilta kuvastuu Suuri Epäusko ja Ihmetys. Usein suukin jää vielä auki ja sanattomuus valtaa koko mielen ja kehon. Tässä vaiheessa tuo servattu usein kohauttaa hämmentyneesti olkiaan, tuntee itsensä typeräksi ja poistuu lannistuneena keskustelupaikalta.] Keskustelu tällaisista asetelmista onkin melkoinen mahdottomuus. Trust me, been there. 🙂 Muistan lukeneeni jotain samankaltaista muistaakseni jostain Talouslehden artikkelista. Eli kuvatunlainen tilanne on tuttu myös bisnesmaailmassa. En pikaisen googletuksen jälkeen kuitenkaan onnistunut kyseistä artikkelia löytämään, joten harmikseni en nyt voi tarkemmin juttua referoida.

Elinikäistä oppimista alettiin korostaa joskus 2000-luvun alussa, muistaakseni. Mutta tuntuu, että osin opettajakunta, opettamisen ammattilaiset, ne jotka työkseen yrittävät saada muita ihmisiä oppimaan, suhtautuvat oman oppimisensa kehittämiseen kielteisesti tai ainakin hyvin nihkeästi. Olen kuullut lausahduksia, kuten ”Minä kyllä osaan jo opettaa”, ”Me olemme kyllä jo pitkään opettaneet uuden opetussuunnitelman mukaisesti, ei meidän tarvitse muuttaa mitään” ja ”Minä kyllä itse tiedän, miten pitää opettaa, en tarvitse Opsia sitä itselleni kertomaan. Luotan siihen, mitä itse ajattelen asiasta.” Siinä onkin sitten vähän huonot lähtökohdat henkilökohtaiselle kehittymiselle ja uuden oppimiselle. Ja minkäs tälle teet?

No. Uusimmassa Opettaja-lehden mielipidekirjoituksessa ”Laatua lomaa lyhentämällä” (numero 15, ilmestynyt 8.9.2017) ehdotettiin kesäloman lyhentämistä (argh ainako tätä). Siinä viitattiin MTV:n uutiseen (31.8.), jossa OAJ:n erityisasiantuntija Jaakko Salo oli todennut suurena huolena olevan puutteet opettajien osaamisessa. Salo oli kaipaillut työajalla taphtuvaa täydennyskoulutusta. Kirjoittajan mielestä kesäloman lyhentäminen on vastaus ongelmaan. (Tässä vaiheessa itkin pikkuisen.) Tällöin kirjoittajan mukaan poistuu vastuu yksittäisen opettajan harteilta kehittää omaa osaamistaan a) pelkkää harrastuneisuuttaan ja b) työajan ulkopuolella. En oikein tiennyt itkeäkö vaiko nauraa. Että tällä yhdellä ylimääräisellä viikolla opettajan olisi määrä kehittää henkilökohtaista osaamistaan koko lukuvuoden edestä. Eikö sen kehittymisen ja uusien asioiden oppimisen pitäisi kuitenkin olla läsnä koko ajan? Eikö sen pitäisi olla ikäänkuin sisäänrakennettuna opetuksen ammattilaisiin? No. Eihän se ole. Ja sehän se suuri ongelma juuri onkin. Eikä minulla ole siihen mitään ratkaisua. Mutta yhtä pakollisen kehittymisen lisätyöviikkoa en kyllä näe minkäänlaisena ratkaisuna. Tai no, huonona sellaisena toki. 🙂

Oppilaiden osallistuminen oppimisprosessin suunnittelulle nähdään usein huonona asiana. Olen muutamaan otteeseen kuullut seuravaa tarinaa: ”Minä laitoin oppilaat tekemään työtä. Saivat suunnitella kaiken itse ja toteuttaa myös. En asettanut mitään rajoja [”koska Ops tämän kieltää”]. Lopputulokset olivat ihan kaameita, eivätkä oppilaat oppineet mitään.” Siinäkin vika nähtiin ainoastaan uuden Opetussuunnitelman mahdottomuutena. Painoa ei juurikaan annettu etukäteissuunnittelulle, asioiden etukäteen harjoittelulle tai opettajan ohjaustavan kehittämiselle. Eihän oppilas kykene omassa tuotoksessaan(kaan) käyttämään taitoja, joita hänellä ei ole, eli taitoja, joita ei ensin ole yhdessä harjoiteltu. Eihän netistä kykene etsimään mitään järkevää tietoa, jos päässä ei jo valmiiksi ole jotain järkevää – eihän silloin löytämäänsä tietoa yksinkertaisesti kykene tutkiskelemaan kriittisesti kun ei ole mitään mihin verrata tai peilata. Emme voi toki kasvattaa, eikä mielestäni uusi opetussuunnitelmakaan edes ohjaa kasvattamaan oppilaita Émilemäiseen uimaopetustyyliin. Oman käsitykseni mukaan ei uusikaan Opetussuunnitelma kiellä opettamista. Vai olenko taas ymmärtänyt jotain todella väärin?

Toinen kipukohta on arviointi. Numeroarvioinnin puuttumista pidetään mahdottoman huonona asiana. Se estää kuulema oppilaiden oppimisen sekä tekee realistisesta arvioinnista mahdotonta. Että siinä kuulema käy niin, että kun sitten se numero ensimmäistä kertaa tulee ja oppilas saakin seiskan, vaikka on aina luullut olevansa kympin oppilas, niin siinä sitä sitten ollaan vaikeuksissa vanhempien edessä. Olen yrittänyt varovasti ehdottaa, että jos ensimmäinen numero tulee yllätyksenä sekä oppilaalle että tämän huoltajalle, niin jossain ollaan jo aiemmin menty vähän vikaan. Miksi me opettajat, jotka vielä aiemman Opetussuunnitelman aikaan pystyimme arvioimaan oppilaiden osaamista realistisesti numeroin, nyt  sitten yks kaks olisimme siihen täysin kykenemättömiä. Miksi? Miksi muka? Uudessa Opetussuunnitelmassa kun kuulema ohjataan arvioimaan kaikkien oppilaiden osaamista tyyliin ”osaat todella hyvin”, eikä ketään saa arvioida tämän todellisten taitojen mukaan, koska numeroita ei anneta. [Hölmistynyt ilme, suu raollaan, olkien kohautus, vetäytyminen paikalta hissukseen.]

Itse olen ymmärtänyt, että arvioinnin tulee edelleen olla realistista. Mutta että nykyään pitäisi kiinnittää enemmän huomiota kannustavaan palautteeseen oppimisprosessin aikana, ja että nimenomaan oppilaan työtapoja ja edistymistä voi ja pitääkin arvioida positiivisella, mutta silti realistisella tavalla. Eräskin opettaja totesi, että hän ei kerta kaikkiaan voi omatuntonsa takia antaa kuudennen luokan oppilaalle kymppiä siitä hyvästä, että oppilas itse arvioi osaavansa haluamansa asiat täydellisesti [uusi Ops ohjaa kuulema arvioimaan tällä tavoin], jos tämä kyseinen oppilas todellisuudessa ei hallitse edes kielen alkeita. No ei. Ei tietenkään voi, sillä ohjenuoranamme kielten arvioinnissa kuudennen luokan keväällä toimii Eurooppalaisen viitekehyksen Suomalaisen sovelluksen taitotasokuvaukset ( http://www02.oph.fi/ops/taitotasoasteikko.pdf ).

Olen käyttänyt uuden opetussuunnitelman tulkitsemisesta jo aiemmin sanontaa ”Lukea kuin piru raamattua”, ja edelleen olen sitä mieltä, että tämä pätee.

Minusta on tuntunut viimeisen vuoden (lukuvuosi 2016 – 2017) aikana, että taistelen tuulimyllyjä vastaan. Minusta kun uusi opetussuunitelma on täynnä hyviä asioita ja mahdollisuuksia. Minusta digitaaliset apuvälineet tuovat uusia, hienoja mahdollisuuksia kielten opetukselle. Mutta tulen jatkuvasti ammutuksi alas ja uskoni horjuu. Olenko minä ihan pihalla? Olenko minä ihan väärässä? Mitä olen ymmärtänyt väärin? Miten olen ymmärtänyt uuden opetussuunnitelman ihan eri tavoin kuin niin monet muut?

Terveisin, Maarit

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

TVT ja pedagogiikan muutos

Olipa kerran Pirkko, opettaja pienen paikkakunnan yläkoulussa. Hän oli oikein mainio käyttämään liitutaulua opetuksensa tukena, olihan hän jo hionut taulupedagogiikkansa timanttiseksi useiden vuosikymmenien aikana. Erilaisia väriliituja Pirkko oli kerännyt vuosien varrella aimo kasan. Lisäksi on oli askarrellut erilaisia havaintovälineitä, joita hän käytti suvereenisti pölisevän liidun tukena sen liukuessa vihreällä pinnalla.

Tuli eräs kaunis kevätpäivä ja Pirkon kävellessä luokkaan sisään hörppäsi hän aamukahvin väärään kurkkuun; Pirkon liitutaulu oli poissa ja tilalle oli tullut uuden kiiltävä älytaulu. Oli kaukosäädintä, nippeliä, nappulaa ja osoitinta. Pirkon liitutaulu makasi runneltuna koulun pihalle tuodussa siirtolavassa. Pirkko oli positiivisesti tekniikkaan suhtautuva opettaja, olihan hän siirtynyt jo viime vuonna älypuhelin aikaan vaihtaessaan vanhan Nokian 3110 luotto puhelimensa kosketusnäytölliseen uutuus malliin, jonka hän oli hakenut isolta kirkolta, muutaman sadan kilometrin takaa kyliltä. Pirkko alkoi siis käyttää valkotaulua ja piirtää siihen tusseilla. Eihän siinä samaa tunnelmaa ja kosketusta ollut, mutta kyllä sillä tuli toimeen. Pirkko piirteli taululle ja arki soljui eteenpäin.

Pirkon tarina alleviivaa oleellisia huomioita pedagogiikan ja tvt:n suhteesta. TVT käyttö osana oppimista muuttaa – ja sen aina tulee muuttaa – pedagogiikkaa. Huonoimmassa tapauksessa tvt -välineitä aletaan käyttää vain välineiden takia, niinkuin Pirkkokin alkoi. Mikään ei oppimisen kannalta muuttunut, vain väline vaihtui. Aina tulee pohtia tarkasti mitä lisäarvoa laite voi tuoda oppimisprosessiin? Jos kirjoittaminen paperilla vaihtuu word-ohjelmaan, mitä lisäarvoa se tuo? Miten se muuttaa pedagogiikkaa, miten se parantaa oppimista?

Usein ongelmana on, että opettajilla ei ole juurikaan, jos yhtään, vaikutusmahdollisuuksia tvt-laitehankintoihin. Jos laite ilmestyy yht’äkkiä oppimisympäristöön ilman selkeää pedagogista ideaa, tulee sen käytöstä helposti päälle liimattua vain näennäisen modernia toimintaa. Näin kävi Pirkolle. Parhaimmassa tapauksessa Pirkolle olisi herännyt halu tehdä jotain uutta, tehdä multimodaalisia esityksiä ja oppilaita osallistavia älytaulusovelluksia ja Pirkko olisi lähtenyt pedagogiikka edellä laitehankintaa tekemään.

Näen paljon oppilaita koululla nenä kiinni ruudussa tekemässä ryhmätyötä. Aiheena voi olla oikeastaan mikä tahansa, mutta työn kulku on hyvin yhdenmukainen: ”esittely / tee esitys aiheesta x”. Oppilas avaa powerpointin, ensimmäiselle dialle aihe ja sitten wikipediaan. Sieltä parit ”copy-pastet” ja googlen kuvahausta muutamat kuvat. Toki viimeiseksi pienet pohdinnat. Mitä tällaisissa tehtävissä opitaan? Usein tällaisia tehtäviä perustellaan esimerkiksi tiedonhaun oppimisella, mutta mitä ”googletus” opettaa? Oppilaat kyllä osaavat valita luotettavan lähteen – se on wikipedia. Tässäkin kohtaa tuntuu, että väline on tärkeämpi kuin syväoppiminen tai asian laajempi ymmärrys.

Jos tvt:n tulee muuttaa pedagogiikkaa, mitä se tarkoittaa yleisesti luokan toimintakulttuurin suhteen? Jos toimintakulttuuri on edelleen vahvasti opettajajohtoinen, tulee tvt:n opetuskäytöstä vahvasti päälle liimattu asia. Kun oppilas käyttää tvt -laitteita oppimisen tukena, tulee hänelle, opettajan näin halutessa, aktiivisempi rooli oppimisessa. Tällöin opettajan on luovutettava ”kateederin” takana höpisemisestä ja muotoiltava oppituntinsa uudenlaiseksi oppilaita osallistavaksi ja oppimisen omistajuutta lisääväksi. Vaikka 90 % yläkoululuokkia pulpetit on suunnattu valkotaulua kohti, ei oppiminen tapahdu siellä – vaan oppiminen on ollut aina aktiivista tekemistä jossa oppijalla on valtavan suuri rooli.

Tvt -laitehankinnat tulisi saada mahdollisimman paljon pedagogiikan muutosta tukeviksi, siitä lähtökohdasta nouseviksi, ja prosessissa pitää olla mukana oppimisen keskiössä olevat henkilöt – opettajat ja oppilaat. Tvt laitteet pitää nähdä mahdollisuutena rikastaa opetusta ja oppimista. Ttv laitteet voi olla myös oppimisen kohde, mutta uuden opetussuunnitelman näkökulmasta myös paljolti oppimisen väline.

Pirkon tarina päättyy lopulta hyvin. Pirkko saa erinomaista koulutusta kollegaltaan ja innostuu uudesta älytaulusta. Pian Pirkon oppilaat saavat nautti erilaisista kolmiulotteisista sovelluksista, yhteisöllisistä opetustuokioista älytaulun kanssa ja Pirkon hymystä kun asiat ovat nyt hieman helpompia ja mukavampia.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Ketä kiinnostaa ikäihmisten digitaidot?

Kansalaisopistojen tehtävä on tarjota mahdollisuuksia omaehtoiselle oppimiselle ja kansalaisvalmiuksien kehittämiselle. Kansalaistaidot ovat jokapäiväisessä elämässä tarvittavia taitoja, jotka liittyvät toimimiseen yhteiskunnan jäsenenä ja omien asioiden hoitamiseen. Digitaidot ovat luettavissa yhdeksi tämän ajan kansalaistaidoksi.

Kansalaisopistossa lähetämme kurssipalautteet sähköisenä. Paperipalautteet palautuvat hitaasti ja koosteiden tekeminen jää muiden kiireiden jalkoihin, joten yksimielisesti olemme päättäneet suosia sähköistä palautetta. Kansalasiopiston kursseille voi ilmoittautua puhelimitse toimistoon tai verkossa. Suositut kurssit täyttyvät jopa muutamassa sekunnissa ilmoittautumisajan alkamisesta. Puhelimessa jonottaminen on tehostetusta asiakaspalvelusta huolimatta moninkertaisesti hitaampaa. Sukututkimuskurssi on suunniteltu siten, että kurssilla hyödynnetään laajasti verkon mahdollisuuksia, ja elämänkertakurssilla iso osa kurssilaisilla haluaisi hyödyntää tekstien jakamisessa sähköisiä alustoja.

Kaikkien digitaidot eivät kuitenkaan riitä edes tässä melko maltillisessa vauhdissa pysymiseen. Tilastokeskuksen mukaan yli puoli miljoonaa suomalaista ei käytä Internetiä. Heistä valtaosa on yli 65-vuotiaita. Yli 300 000 suomalaisella ei ole verkkopankkitunnuksia tai muita sähköisen tunnistautumisen välineitä. Kansalaisopisto on vastannut haasteeseen järjestämällä aktiivisesti eri ryhmille, mutta erityisesti ikäihmisille, suunnattuja digitaitokursseja. Tampereen työväenopisto on saanut Opetushallituksen laatu- ja kehittämisavustusta digitaalisen toimintaympäristön kehittämiseksi. DIGI TOP -hankkeen tavoitteena on viedä työväenopisto digitaaliseen toimintaympäristöön uudistamalla pedagogiikkaa ja oppimisympäristöjä sekä opetusta tukevaa hallinnollista toimintaa ja asiakaspalvelua. Hankkeessa luodaan toimintamalleja digitalisaation edistämisen toteuttamisesta vapaassa sivistystyössä. Kansalaisopistokenttä siis pyrkii vastaamaan yhteiskunnalliseen haasteeseen ja pitämään kaikki mukana digiyhteiskunnan kehityksessä.

Tampereen työväenopiston vararehtori Tuula Vatanen toteaa didgitaitojen oppimisesta, että ”Yksi resepti on sama, kuin minkä tahansa muun uuden asian opettelussa: opetellaan ensin se, mikä tuntuu mukavimmalta ja/tai helpoimmalta. Ikäihmisten mediakasvatus lähtee laitteiden käytön opetuksesta. Pienet askeleet riittävät.” Askel on kuitenkin itse haluttava ottaa. Myös meidän kansalaisopistossamme törmätään siihen joukkoon, joka ei halua täyttää sähköistä palautetta tai ilmoittautua netissä tai jakaa tekstejään verkossa. Osa ihmisistä kieltäytyy kategorisesti käyttämästä sähköisiä palveluita. Heillä on siihen oikeus, mutta meillä kansalasiopistossa on velvollisuus rohkaista ja auttaa heitä, vaikka haparankin digiaskeleen ottamiseen, kun he ovat siihen valmiita. Haluamme tarjota paikan, kiireettömät olosuhteet ja tuen ikäihmisten digitaitojen oppimiselle.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Tarpeiden ja tarjonnan kohtaaminen

Isossa koulussa tai oppilaitoksessa on ihmisiä, jotka ovat omassa kiinnostuksessaan ja osaamisessaan eri tasoilla. Joskus vuosituhannen vaihteessa, kun enemmän olin koko työyhteisön digitaitojen kanssa tekemisissä, luulin kykeneväni saamaan kollegiaalista tietotaitoa samalle tasolle. Sittemmin olen herännyt.

Pedagogiikan ammattilaisissa kun riittää kaikenlaisia oppijoita ja omaksujia, eri temperamentteja ja tahtilajeja. Ihan kuin oppilaiden kanssa. Liikkeelle pitää lähteä siltä tasolta, missä oppija kulloinkin on, ja edetä sillä vauhdilla, mitä tämä kulloinkin kykenee etenemään. Joskus oppimiskäyrä onkin suora, eikä vauhti pysy samana.

Pidän ajatuksesta, että edetään. Japanissa on käytössä filosofia kaizen, joka tarkoittaa hidasta jatkuvaa kehittymistä. Siihen ajatukseen on hyvä taitojaan terästävän digikehittäjäopettajankin asettaa tavoitteensa. Tai ihan härmälaisittäin: Ei hötkyillä. Hiljaa hyvä tulee.

Kategoria(t): Uncategorized | Yksi kommentti