Ilmiöpäivät Espoossa

Uusi OPS tuo mukanaan ilmiöpohjaisen oppimisen, jossa opiskelussa lähtökohtana ovat suuret kokonaisuudet eli ilmiöt. Tutustuimme koulussamme ilmiöpohjaiseen oppimiseen järjestettyjen Ilmiöpäivien avulla. Ilmiöpäivät kestivät kolme päivää, maanantaista keskiviikkoon, ja aiheeksi valikoitui nuoruus. Oppilaat saivat itse rajata aiheensa tarkemmin, ainoa vaatimus oli, että sen täytyy liittyä ainakin kahteen eri oppiaineeseen.

Ilmiöpäiviä varten koulussamme perustettiin Ilpo-työryhmä. Kaikki osallistuimme suunnitteluun YT-ajalla, mutta päävastuu oli työryhmällä. Ryhmä teki ilmiöpassin, josta löytyi kaikki tarpeellinen tieto ja johon oppilaat aukaisivat prosessia sen eri vaiheissa. Ennen ilmiöpäivien alkamista oppilaat jaettiin ryhmiin aiheiden mukaan ja opettajat pareittain ottivat kukin yhden ryhmän ohjattavakseen. Ryhmien sisällä oppilaat jaettiin pienempiin ryhmiin, joissa aihetta lähdettiin tutkimaan.

Maanantai alkoi pienen ihmetyksen vallitessa. Kaikki oli suunniteltu tarkasti, mutta silti aamulla tuntui olevan paljon ihmeteltävää ja pohdittavaa. Pian homma lähti pyörimään täysillä. Yksi ryhmä kuvasi videota liikuntasalissa, toinen teki työtään kirjastossa, jotkut kävivät kuvaamassa pihalla ja loput työskentelivät luokissa. Samalla muiden ryhmien oppilaat kävivät kysymässä neuvoa tai haastattelivat työtänsä varten. Tällainen opiskelutyyli poikkeaa normaalista arjesta ja se vaatii paljon opettajalta. Monelle meistä se oli myös oppimiskokemus. Pienen hallitun kaaoksen hyväksyminen ja siitä iloitseminen on välillä vaikeaa.

Tiistaina projektityöskentely oli jo tuttua ja sen vuoksi kaikki tuntui sujuvankin paljon helpommin. Oli ilo seurata kuinka innostuneesti oppilaat tekivät työtään. Toki joukkoon mahtui myös oppilaita, jotka eivät jaksaneet ilmiönsä tutkimisesta kiinnostua, mutta sekin kuuluu asiaan. Keskiviikkona viimeistelimme töitä ja lopulta ne esitettiin toisille ryhmäläisille. Työt olivat pääosin todella hienoja ja yhdessä oppilaiden kanssa annoimme palautetta esityksille.

Painotimme ilmiöpäivissä nimenomaan prosessia, emme niinkään itse lopputulosta. Harjoittelimme koko ajan ryhmätyötaitoja, itse- ja vertaisarviointia sekä projektin tekemistä. Ilmiöpäivien aikana yhteisöllisyys oli huipussaan. Ei ollut väliä, kuka opettaja ohjasi ryhmää, apua kysyttiin siltä, joka parhaiten pystyi auttamaan. Monet tekivät haastatteluja ja sen vuoksi kiertelivät juttelemassa muiden oppilaiden ja opettajien kanssa.
Vaikka ilmiöpäivät imivät energiaa ja voimia, niin kyllä päällimmäisenä tunteena on tyytyväisyys näihin kolmeen päivään.

-Anni-

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Uuden äärellä. Taas.

Koulutuksen alussa pähkäilin, että mistä kirjoittaisin yhteiseen blogiin, kun aiheena on digikehittäjäopettajakoulutus. Päädyin silloinkin samaan, eli uusien ja erilaisten sovellusten käyttöönottoon ja opettelemisen vaikeuteen. Koin ja koen olevani kohtalaisen hyvä sisäistämään uusia asioita, joten pidän uusien sovellusten ja ympäristöjen opettelusta. Blogikirjoittaminen puolestaan oli hiukan jännittävää ja erilailla haastavaa opetella. Kirjoitin ensimmäisen kerran blogialustalle, kun luokkamme teki isoa projektia saimaannorpista (https://kmsaimaannorppa.wordpress.com/). Pääsin helposti alkuun, koska aihe oli selvä ja kokeneita bloggareita ympärillä. Niinpä kun digiope -koulutuksen alussa hyppäsin koneen ääreen ja aloin miettimään, mitä kirjoittaisin ihan omalla nimellä. En kuitenkaan vielä koulutuksen alussa osannut nähtävästi julkaista blogikirjoitustani oikein, joten tässä sitä taas ollaan. Koneen ääressä.

Nyt kun viimeinen tapaaminen Olarissa on ohi ja koulutus suoritettu koen osaavani myös tämän uuden sovelluksen. Koulutuksen aikana pääsin jakamaan osaamistani ja ennen muuta sain paljon uutta osaamista tai ainakin uusia asioita opeteltavaksi. Nyt olen siinäkin mielessä uuden ja jännän äärellä, kun valmistelemme muuttoa Pirkanmaalle. Siellä pääsen toivonmukaan jakamaan osaamistani yhtä helposti kuin täällä Espoossa. Toivottavasti pääsen myös itse oppimaan uutta ja kehittämään itseäni.

Hyvää kesän odotusta ja kesälomaa kaikille mahtaville digiopeille!

Matti Myöhänen aka Niko Kekkonen

 

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Digiteknologia on vienyt mennessään, mutta kuvataideope rakastaa eri aistein eri materiaaleja.

Olen nyt ollut Kuvataideopettajana Järvenperän yläkoulussa kaksi vuotta uudelleen
,kun tässä välissä olin muutamia vuosia Lasten – ja nuorten mediakasvattajana/ kouluttajana, jolloin kiertelin eri kouluilla lähinnä pääkaupunkiseudulla ja myös joskus valtakunnallisesti ympäri suomea. Mediakasvatuskeskus Metka on valtakunnallinen mediakasvatusjärjestö, joka tekee yhteistyötä muun muassa eri koulujen kanssa. Näin ja opin eri koulujen erilaisia tapoja ja tyylejä ja suhtautumista digiteknologiaan. Käyntini olivat lyhyitä parin tunnin mittaisia , korkeintaan pari päivää kestäviä riippuen projektista saattoi olla lyhyempiä tai pidempiä koulutuksia.

Mediakasvatuspajoja kehiteltiin mm eri elokuvien purkupajoista, elokuvakasvatuksena. Useimmissa pajoissa alettiin aikanani käyttämään mm ipadejä ja pikkuhiljaa niiden sovelluksia. Paljon tein mm toiminnallisia piksilllaatioita, animaatioita, kolmiulotteisen kuvan havainnollistavia animaatiokokeiluja ja mitä ikinä keksittiin ja ehdittiin testailemaan.
Mielenkiintoinen projekti oli mm luonnon keskellä Helsingin Harakansaaressa, jossa tehtiin eri ikäisten alakoulujen, yläkoulujen ja lukioiden kanssa animaatioita biologian ja kemian prosesseista, yhteistyössä mm biologian opettajien ja kemistin kanssa. Saaressa tutkittiin luontoa ja otettiin mm mikroskooppinäytteitä yhteistyössä Harakansaaren luontokeskuksen kanssa. Itäkeskuksen lukion kiinalaiset vaihto-oppilaat ottivat myös osaa pajaan ja tekivät animaationa heidän näkemyksensä saastuneesta kaupunki-ilmasta Pekingissä.
Metkassa teimme myös yhteistyötä myös eri museoiden kanssa kuten esimerkiksi olin tekniikan museossa ja päivälehden museossa pitämässä erilaisia pajoja lapsille. Ympäristöt olivat mielenkiintoisia joskin työssä ei päässyt tekemään pitkää prosessia tai tutustumaan oppilaisiin oikeasti. Työ oli hektistä ja nopeaa pajasta toiseen. Koulujen oppilaat taas viihtyivät kun saivat oppia välillä koulurakennuksen ulkopuolella, mutta tosin kova kiire näyttäytyi koko ajan, koska meneminen yleisillä kulkuvälineillä paikasta toiseen vie oppilaiden aikaa.

Nyt taas ollessani peruskoulun yläkoulussa minulla on taas kiire koska luokkia ja oppilaita on paljon. Vaikka näen oppilaita pidempään, prosessia tarkkaillen, niin kuitenkaan kovin pitkiä prosesseja ei ehdi, jaksa mietiskellä, tutkiskella, niin paljon kuin haluaisin, koska aika on rajallista. Myöskin kuvataiteen numeroarviointi mielestäni jossain mielessä köyhdyttää luovuutta, mutta kaikkien oppilaiden motivointi on välillä vaikeaa muuten.

Järvenperän koulussa on myös toiminta-aloittain tapahtuvaa opetusta kehitysvammaisille. Heillä on oma puolensa koulurakennuksessa. Olen myös saanut opettaa heitä ja osallistua Biophilia – tekniikalla toteutettuun opetukseen, jossa otetaan eri aisteja runsaasti huomioon mm monipuolisin kuvallisen ja musiikin maailmojen kautta. Olemme käyttäneet opetuksessa kehitysvammaisten kanssa mm Björkin kehittämää iPadin Biophilia – sovellusta. Näiden erityisoppilaiden kanssa toimiessani olen huomannut moniaistisen opetuksen hyödyt ja vaikutukset. Tästä olen luullakseni saanut ja saan koko ajan myös erilaista kokemusta aistien maailmasta ja tartutan sitä kokemusta opettaessani normaali oppilaita.

Digiteknologian lisääntyminen ei toki tarvitse tarkoittaa että hävitetään kokonaan esimerkiksi kuvataiteessa lyijykynä, paperi, värit, maalit, kipsi, savi ja muut kivat materiaalit. Toisaalta luulen ja olen huomannut kuinka nämä perinteiset tavat ovat nostaneet suosiotaan, koska muissa aineissa nyt koko ajan käytetään paljolti digitekniikkaa. Monet kuviksessa haluavatkin valita vaihtoehdoista tehdä käsin ja kynällä mieluimmin kuin digitaalisesti. Nyt ollaan isossa murroksessa tuon digiteknologian ja oppimisen kanssa, ja nämä prosessit varmaan hakevat paikkaansa kehittyäkseen paremmiksi.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Misä sun vahavuus lymmyilee?

Kainuun korvessa kaikuu: ”Mitäpä se hyvejää”. Puolangan Pessimistit ry. ovat pessimististä porukkaa. Osa leikillään, osa tosissaan. Osani tästä peri-kainuulaisuudesta olen saanut lapsuuden kodissani ja vuosi vuodelta se on tuntunut yhä painavammalta kivireeltä. Siksipä joitakin vuosia sitten tein tietoisen päätöksen. Olen ottanut ihmisenä kasvamisen haasteekseni positiivisemman asenteen ja elämään keveämmän otteen omaksumisen ylipäätään. Elämä on ohikiitävien hetkien sarja ja hetketkin voivat päättyä äkillisesti. Miksi käyttää aikaa sellaisten asioiden murehtimiseen, jolle ei itse mitään mahda ja sen sijaan keskittää tarmonsa siihen mihin pystyy omalla toiminnalla ja valinnoilla vaikuttamaan. Tätäkin tärkeämpänä koen, että yksilö pysähtyisi tarkastelemaan mitä itsestä jo löytyy sisältä ja miten sen voi herättää eloon.

Olen onnekseni viimeisen vuoden aikana päässyt tutustumaan lähemmin vahvuuspedagogiikkaan, jossa etsitään ja kutsutaan esille jokaisessa meissä piileskeleviä tai jo näkyvillä mutta ehkä vielä tunnistamattomissa olevia vahvuuksia. Uinuvat vahvuudet tai paremminkin taidot nousevat esille silloin, kun niitä osataan kutsua. Miten omasta heikkoudesta (tai niin luulin tähän asti) käännetäänkin oma vahvuusalueeni? Pieni esimerkki: arjessani välillä pilkistävä mielikuvituksettomuuteni onkin itse asiassa asiallisuutta, ujouteni uusia asioita tai ihmisiä kohtaan onkin harkitsevaisuutta, pikkumainen suhtautumiseni yksityiskohtiin onkin tarkkuutta ja hätiköivä suhtautumiseni jännittävissä tai itselle vieraissa tilanteissa onkin innostuneisuutta. Vähänkö kuulostaa mahtavalta! Kun kävin tekemässä VIA- luonteenvahvuustestin, koin monta iloista yllätystä! Tuntui virkistävältä ja voimaannuttavalta nähdä itsensä toisin kuin itse on tottunut. Niin, riippuu siitä kuka tarkastelee ja sanoittaa asioita.

Positiivisessa psykologiassa perusajatuksena on oman pessimistisen ja tuomitsevan sisäisen puheen kääntäminen päivänvastaiseksi. Onko sinusta koskaan tuntunut siltä, että jotakin jäi vielä puuttumaan siitä täydellisestä suorituksesta tai osaamisesta tai en kuitenkaan pysty tähän, ei onnistunut viimeksikään, ei kannata. Mitäpä jos ajattelisitkin missä olen jo hyvä ja minähän osaan jo tosi paljon kaikkea asiasta ja asian vierestä tai tätä kannattaa yrittää sillä se saattaa onnistua tällä kertaa. Sisäisen puheen muuttaminen kannustavaksi on prosessi, missä merkittävässä roolissa on saadun palautteen laatu ja tapa millä se annetaan. Rakentavan ja kannustavan ulkoisen palautteen avulla, oma sisäinen puhe vähitellen ”valmennetaan” tsemppaavaksi ja vastoinkäymisiä pelkäämättömäksi. Jos sisäistä puhetta aletaan kasvattamaan ja suuntaamaan kohti positiivista jo lapsena, voi mitä osaamisestaan varmoja ja itseensä luottavia yksilöitä maailmaan onkaan tulossa!

Olen viime vuoden aikana koetellut omia rajojani laulun ja esiintymisen saralla. Esiintyminen on ollut minulle välillä jopa ahdistavaa. Tämä johtuu erinäisistä syistä, jotka kiteytyvät pääni sisäiseen elämään. Välillä on tullut epäonnistumisia, välillä myös huikaisevia onnistumisia. Mikään ei ole ollut tärkeämpää kuin opettajan tai ohjaajan tsemppi ja huomion kiinnittäminen pieniinkin onnistuneisiin asioihin prosessissa sekä tsemppi suoritusta ennen ja jälkeen. Tietysti rehellinen, rakentava ja ohjaava palaute on kehittymiselle ja kehittymishaluiselle elinehto. Eräs inspiroiva kouluttaja sen sanoi: jotta pystyy opettamaan tätä (mm. positiivista suhtautumista itseen ja sisäisen puheen tsemppaavuutta) muille, täytyy ensin itse sitä elää. Olen pystynyt kääntämään sisäisen puheeni ahdistuksen partaalta kohti jo hetkittäin tilanteista nauttivaksi ja itseä kehuvaksi puheeksi. Pitkä on ollut prosessi, mutta todellakin sen väärti!

Olen kuullut joidenkin kollegojen sanovan, että positiivisen palautteen antaminen tuntuu vaivaannuttavalta mielistelyltä. Näin saattaa olla jos ei ole tottunut saamaan tai antamaan positiivista palautetta. Ehkä nuorempi sukupolvi on myös kasvanut erilaisessa kulttuurissa tässä suhteessa, mene ja tiedä. Tunnistan ja tunnustan kyllä, että aluksi oli vaikeaa sanoa tarkoituksellista positiivista palautetta aikuiselle. Lapsia me kehumme ja tsemppaamme melkein itsestään ja sen enempiä ajattelematta tai ainakin näin toivon.  Kun sanomattomuuden tulpan saa auki, on hankalaa estää kiitoksia ja kehuja virtaamasta. Yhä uusia tapoja kehua tai nähdä muiden onnistumisia tulee eteen päivittäin. Tämä on ollut mahtava huomata niin omassa ammatillisessa kehittymisessä kuin yksityiselämässäkin.

Alkujaan lähdin liikkeelle positiivisuuden tavoitteessani pienestä konkreettisesta asiasta. Vältin sanomasta EI-sanaa viimeiseen asti. Ensinnäkin sen voima kasvaa kun sitä säästelee ja toisekseen asiat ovat esitettävissä EI-sana kiertäen. Olen herkistynyt sanalle ja sitä kuulee hämmästyttävän usein aikuisten suusta, yllättäen vähemmän lasten suusta. Kokeile, se on mahdollista ja onnistut siinä taatusti!

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Valokuva – teos vai otos?

 

Kun tavallinen kadunmies ottaa valokuvan, hän kaivaa puhelimen tai kameran laukusta ja laukaisee muiston itselleen. Muistot ovat tärkeitä ja hienoja asioita.
Kun valokuvaaja tekee teoksen, asia on hieman monimutkaisempi. Tilanteen tullessa valokuvaaja tekee kuvan samalla tavalla huomioiden muutaman muuttujan. Äkkitilanteessa nopea valon suunnan tarkastus, valotusajan arvionti vallitsevaan valoon nähden, valon väri tarvitseeko manuaalisesti säätää oikea valkotasapaino, huomioi liikkeen suunnan ja nopeuden ja sovittanut sen suljinaikaan, miettinyt tarkennuspisteen, kultaisen leikkauksen hyväksikäytön, vertikaaliset, horisontaaliset ja diagonaaliset objektit ja niiden suhteet, tyhjän tilan käyttö ja arvo, värien ja vastavärien tasapaino ja kontrasti, teoksen kulkusuunta ja tilankäyttö siinä, vaaleiden huomiokohteiden rajaaminen pois kuvasta siirtymällä pienen sivuaskelen, kuvakulman säätö notkistamalla jalkoja. Onko tässä kyseessä otos vai teos? Tähän kun lisätään oikealla kameralla tehtävät säädöt ja mahdollisuudet sekä kuvankäsittely ruudulla ei kysymykseen ole kuin yksi vastaus. Mielestäni kyseessä on teos.
Oletteko kysyneet ikinä kuvataiteilijalta tai kirjailijalta haluaako hän antaa työnsä kaikkien ihailtavaksi ilmaiseksi ja hyödynnettäväksi rajattomasti? Miksi ihmeessä sitten valokuvia joiden tekemiseen ihmiset ovat uhranneet opiskelun ja harjoittelun kautta aikaa rahaa ja taiteellista näkemystä, pitäisi antaa työnsä ilmaiseksi jakoon? Minä en ainakaan tee näin, toivottavasti eivät muutkaan työtään arvostavat taiteilijat.

Heikki Damski, Laajalahden koulu

IMG_2992_1_moos_25_23_800

Kategoria(t): Uncategorized | 2 kommenttia

Yhteisöllistä oppimista opetusvideota tehdessä

Uusien tieto- ja viestintätekniikkaan liittyvien taitojen oppiminen voi olla monelle opettajalle haastavaa. Suurin ongelma taitojen oppimisessa tuntuu olevan aika. Mistä löytää aikaa oman työn ohella taitojen opettelemiseen? Toinen suuri ongelma tuntuu olevan motivaatio. Jos kuitenkin motivaatio taidon oppimiseen on kunnossa, ei ajalla enää olekaan niin suurta merkitystä. Ratkaisemalla motivaatio-ongelman, ratkaisemme myös muut ongelmat taidon oppimiseen liittyen. Ainakin näin olisi helppo ajatella. Mistä siis saada motivaatiota uusien taitojen opetteluun?

Ratkaisimme kollegoideni kanssa tämän sillä, että rupesimme yhdessä pohtimaan mitä tahtoisimme oppia itse. Ei mennyt kauaakaan, kun keksimme ottaa käyttöön koulullemme suurella rahalla hankitut Lego-robotit, jotka olivat jo hyvän aikaa pölyttyneet kaapissa. Meillä oli nyt jotain konkreettista minkä parissa toimia. Aloitimme neljän porukalla opettelemaan yrityksen ja erehdyksen kautta, mitä robotit ovat, mitä niillä voi tehdä ja viimeisenä sekä tärkeimpänä: mitä voimme opettaa roboteista muille?

Tästä projektista tulikin yhtäkkiä yhteisöllisen oppimisen mukainen projekti. Voisi melkein puhua jonkin sortin ilmiöstä, minkä aiheena oli ohjelmointi. Lopullinen tuotos tulisi olemaan opetusvideo kollegoillemme, minkä avulla saisimme vähänkin asiasta kiinnostuneen kokeilemaan yksinkertaista ohjelmointia robotin avulla. Vaikka videon päätarkoitus olikin opettaa muita, opimme videota tehdessä paljon enemmän kuin kukaan videota katsomalla tulisi oppimaan. Opimme vahingossa monipuolisia tvt-taitoja, joita voisimme käyttää työssämme.

Opetusvideon tekeminen on melko monipuolista hommaa. Aloitimme robottien rakentamisella, mikä oli hauskaa, mutta osalle myös yllättävän haastavaa. Suurin ongelma oli kuitenkin saada ohjelmointisovelluksen käyttö tallentumaan videolle. Olisimme tahtoneet käyttää kuvankaappaussovellusta kuten Screen-o-maticia, mutta koska koulujen tietokoneille ei voi itse asentaa ohjelmia, emme pystyneet näin toimimaan. Jouduimme tyytymään hätäratkaisuun eli kuvaamaan iPadilla tietokoneen ruutua. Kuvanlaatu oli heikkoa, mutta tarkoitukseen sopivaa. Lego Education Programming -ohjelmaa oli pakko käyttää koulun tietokoneella, sillä se on maksullinen sovellus, jota ei tietääksemme omalle kotikoneelle saa ostamatta kallista robottia itselleen. Ratkaisemalla käytännön ongelmia ja keksimällä uusia ratkaisuja jouduimme kokeilemaan monipuolisia työtapoja ja ohjelmia.

Kuvattuamme videon aloitimme sen editoinnin iMovies-appsilla. Tämäkin oli osalle ryhmästämme uutta, mutta nyt jokainen meistä käyttää iMovieta sujuvasti. Lisäsimme ääntä videolle jälkikäteen ja editoimme videota parhaamme mukaan. Viimeinen vaihe videon tekemisessä oli laittaa se julkiseksi Youtubeen. Videoiden jakaminen Youtubessa on helppoa, mutta vaatii uudelta käyttäjältä pientä harjoittelua.

Mitä opimme projektin aikana:

  • Lego Mindstorms -ohjelmointia
  • iMovie:n peruskäyttöä sekä äänen ja kuvan yhdistämistä
  • videon lataamista Youtubeen
  • Explain Everything -appsin käyttöä (vaikkei tätä lopulta videon tekemisessä käytettykään)
  • uuden motivoivan tavan opetella uusia tvt-taitoja yhdessä

Opetusvideon tekeminen porukassa on suositeltavaa kaikille digikehittäjille. Videota tehdessä oppii vahingossa jopa ihan hyödyllisiä taitoja. Pääsimme siis jakamaan asiantuntijuutta työyhteisössämme monellakin tapaa. Opetimme toisiamme projektin aikana. Yksi meistä oli lähes Lego-insinööri ja toinen kokenut videoiden editoija. Projektin lopulla jokainen meistä hallitsi kaikki projektin osa-alueet edes jollain tavalla.

Meillä oli projektin alussa selkeä päämäärä: opetusvideo Lego-roboteista. Se miten päämäärä saavutettiin oli alati muuttuva prosessi, minkä aikana pääsimme opettamaan toisiamme eri ohjelmien, laitteiden ja palveluiden käytössä. Voisiko tästä tehdä yleisen käytännön opettajien keskuudessa? Kootkaa opettajista porukka, minkä tehtävänä on opettaa uusi taito muille. Voi jopa käydä niin, että joku oppii opetusvideosta. Lähes varmaa on kuitenkin se, että kaikki opetusvideon tekemiseen osallistuneet oppivat uusia taitoja.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Vaellusta digipoluilla

Aloittaessani muutama vuosi sitten luokanopettajan työt huomasin, että koska olen nuori, monet kollegat olettavat automaattisesti, että kuulun niin sanottuihin diginatiiveihin ja ymmärrän tieto- ja viestintätekniikkaa keskivertoa enemmän. Olen toki tottunut käyttämään tietotekniikkaa opiskellessani ja muutenkin se on kuulunut elämääni. En ole kuitenkaan ollut mitenkään erityisen innostunut vaan olen tyytynyt peruskäyttötaitoihin.

Aiemmin en ollut myöskään kovin innostunut tieto- ja viestintätekniikan käytöstä opetuksessa. Koulullemme hankittiin pari vuotta sitten iPadeja ja niitä on tullut koko ajan lisää. IPadit toivat tietotekniikan käyttöön helppoutta, jota olin kaivannut esimerkiksi käyttäessäni ekaluokkalaisten kanssa tietokoneluokassa koko oppitunnin tietokoneille kirjautumiseen. Tietotekniikan opetus ei toki voi rajoittua vain iPadeihin, mutta niiden kanssa sen aloittaminen tuntui helpommalta.

IPadien innoittamana suurin osa näinä vuosina käymistäni koulutuksista on liittynyt erilaisiin sovelluksiin tai kasvattanut muuten tietoteknistä osaamistani. Olen koulutuksissa rakentanut oppimiskokonaisuuksia, harjoitellut ohjelmointia, opetellut käyttämään kymmeniä erilaisia sovelluksia ja saanut paljon uusia ajatuksia tietotekniikan pedagogiseen käyttöön. On tullut sellainen olo, että osaan ja haluan kehittää tietotekniikan käyttöä luontevana osana oppimista.

Koulutuksissa olen innostunut ja palannut intoa puhkuen takaisin töihin valmiina kokeilemaan saman tien kaikkea oppimaani ja jakamaan sitä myös muille. Sitten olen törmännyt siihen arkeen, jossa ekaluokkalainen ei vielä osaa kaikkia kirjaimia, uuden sovelluksen opetteluun kuluisi useita oppitunteja, suunnitteluajan viekin pedagogisten paperien täyttö ja kaikki YT-aika menee opetussuunnitelman valmisteluun.

Olen joutunut rauhoittumaan innostukseni kanssa. Alkuopetuksessa täytyy lähteä liikkeelle pienin askelin – myös tietotekniikan kanssa. Otamme tietotekniikkaa mukaan oppimisen tukemiseen silloin, kun se tuntuu järkevältä. Käytämme iPadin sovelluksia erilaisten äidinkielen ja matematiikan asioiden drillaamiseen, kuvaamme sekä valokuvia että videoita, harjoittelemme palautteen antamista toisille, kirjoitamme pieniä tarinoita, harjoittelemme etsimään tietoa, teemme animaatioita ja pieniä ohjelmointiharjoituksia. Tässä kaikessa auttavat tarvittaessa koulun 5. ja 6. luokkalaiset digituutorit.

Rauhoituttuani olen oppinut huomaamaan, kuinka paljon oppilaat jo osaavat kouluun tullessaan. Kaiken opettelua ei siis tarvitsekaan aloittaa alusta ja ekaluokkalaisetkin voivat opettaa toisiaan ja opettajaansakin. Alkuopetuksessa rakennetaan perustaa sille, että tietotekniikkaa voi myöhemmin käyttää yhä monipuolisemmin. Erityisesti nyt siirryttäessä uuteen opetussuunnitelmaan tieto- ja viestintätekniikan opetusta täytyy ajatella yhä selkeämmin oppimispolkuna, jota täytyy jatkuvasti päivittää. Ajatuksena siinä on, että aluksi opetellaan perustaitoja, joita voidaan sitten ylemmillä luokilla soveltaa.

Olen löytänyt innostuksen tieto- ja viestintätekniikkaa kohtaan ja kouluarjen keskellä onnistunut myös säilyttämään osan tuosta innostuksesta. Koen, että olen tällä omalla oppimispolullani kuitenkin vasta alussa. Seuraavaksi haluaisin innostua yhä enemmän toisten opettajien jakamista ideoista ja heidän kanssaan myös omassa koulussani ja siten tuoda uutta opetussuunnitelmaa käytäntöön. Opettajilla on erilaista tietotekniikkaan liittyvää osaamista, mutta luontevia tapoja sen jakamiseksi ei vielä koulussamme ole kovin paljon. Tätä oman työn kuormittavuutta vähentävää toimintaa kehitetään ja kehittämistä jatketaan koko ajan.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi