Vastarannan kiiskinä

Hieman yskien etenee alkutaipaleeni kohti DigiKehittäjäOpettajuutta edelleen. Joka toinen päivä kyseenalaistan kaiken, mitä olen tekemässä. Joka toinen päivä sitten jostain tulee uusi toivon pilkahdus. Niinkuin nyt tällä viikolla luin tämän jutun Hattulalaisesta ruotsin ja saksan opettajasta Heini Syyrilästä, joka käyttää luovalla tavalla kielten opetuksessaan kaikenlaista materiaalia pääsiäismunien muovikoteloista lasten liikennemattoihin. Lue tästä koko juttu: http://yle.fi/uutiset/3-9571020. Erittäin mielenkiintoinen, innostava ja motivoiva juttu.

Jutun pääsisältö oli toiminnallinen kielten opettaminen, mutta siinä oli muutama sivulauseen kaltainen lausahdus, joka itselleni palautti taas uskon kaikkeen tähän, mitä yritän omassa kielten opetuksessani toteuttaa. Tässä suoraa lainausta jutusta:

Digitaalisuus on kouluissa ollut kuuminta hottia jo jonkin aikaa. Monenlainen tekemällä oppiminen nivoutuu luontevasti yhteen myös digin kanssa, muistuttaa Syyrilä.

– Minä olen nimenomaan lähtenyt digitaalisuuden kautta, eli opetukseni on sekä perinteistä kirjaopetusta, digisovellusta että toiminnallista. Siinä ovat kaikki kolme tiiviisti toisiaan tukemassa ja joka tunnilla vaihdellaan tehtävästä toiseen. Voi olla, että on digitehtävä ja sitten ollaankin lusikat kädessä.

Halleluja, sanoin minä! Juuri noin! Eihän se digitaalisuus sulje pois toiminnallisia menetelmiä. Asia, jota ainakin itse olen saanut välillä jopa rautalangasta vääntää.

Digitaalista oppimista vastustetaan esimerkiksi juuri sillä, että se vie aikaa toiminnallisuudelta, kielen oppimiselta (!) ja esimerkiksi kirjoittamiselta. Että jos käytetään digitaalisia apuvälineitä, johtaa se auttamattomasti oppilaiden käsialan huonontumiseen. Niin, no. Totta kai käsiala huononee, eikä kehity, jos sitä ei harjoituta. Moni muukin taito heikkenee, jos sitä ei harjoita. Mutta minä kysynkin, että kuinka moni itseään kunnioittava opettaja laiminlyö käsinkirjoittamisen harjoittelun? Oikeasti? Miksi digitaalisen oppimisen mahdollisuuksien näkeminen tarkoittaa automaattisesti sitä, ettei opettaja enää näe arvoa vanhoissa hyvissä taidoissa, kuten esimerkiksi juuri lukeminen ja käsin kirjoittaminen. Jotenkin esimerkiksi iPadien käyttö osana opetusta nähdään porttiteorian tavoin, että sen kerran kun härpäkkeitä käyttää niin saakin heittää hyvästit sekä oppilaiden lukutaidon että käsialan kehittymiselle. Pah, sanon minä, ja pyydän näin ajattelevia tutustumaan tarkemmin järkevään oppimisteknologian käyttöön.

Usein vastustus digiteknologialle osana oppimista tuntuu kumpuavan vanhasta kunnon muutosvastarinnasta. Lisäksi omien taitojen tai oman näkemyksen rajoitteuneisuus tuovat esteet sille, että edes näkisi, millaisia asioita digiteknologia mahdollistaa. Monet digipedagogiikkaa tuntemattomat opettajat kun käsittävät ’digitaalisen oppimisen’ synonyymina digioppikirjoille. Ja täten, kun digioppikirjat = huono (koska opiskelijat itse haluavat paperiset oppikirjat [tämä argumentti tekee tyhjäksi minkään positiivisen liittämisen aiheeseen ”digioppikirjat”]), myös digitaalinen oppiminen = automaattisesti huono. Sivuhuomautuksena sanottakoon, etten itse tule tuskin koskaan korvaamaan vanhoja kunnon oppikirjoja – niitä paperisia – niiden digitaalisilla näköispainoksilla.

On erittäin vaikea puhua ’digitaalisesta oppimisesta’ asiasta tietämättömien kanssa, koska käytännössä tällöin ei edes puhuta samoista asioista. Eri ihmiset ymmärtävät eri termeillä niin erilaisia asioita. Ja ne tietämättömät luulevat vain tietävänsä, mitä eri termit tarkoittavat, ja mitä ylipäänsä termi ’digitaalinen oppiminen’ tarkoittaa. (No niitä painettujen kirjojen digitaalisia näköispainoksia tietysti! Ja ne huono, koska ne huono ja kaikki opiskelijatkin sanovat niin. Touché ja tuo digiin hurahtanut keskustelukumppani taas servattu kjäh kjäh.) [Tässä vaiheessa servatun kasvoilta kuvastuu Suuri Epäusko ja Ihmetys. Usein suukin jää vielä auki ja sanattomuus valtaa koko mielen ja kehon. Tässä vaiheessa tuo servattu usein kohauttaa hämmentyneesti olkiaan, tuntee itsensä typeräksi ja poistuu lannistuneena keskustelupaikalta.] Keskustelu tällaisista asetelmista onkin melkoinen mahdottomuus. Trust me, been there. 🙂 Muistan lukeneeni jotain samankaltaista muistaakseni jostain Talouslehden artikkelista. Eli kuvatunlainen tilanne on tuttu myös bisnesmaailmassa. En pikaisen googletuksen jälkeen kuitenkaan onnistunut kyseistä artikkelia löytämään, joten harmikseni en nyt voi tarkemmin juttua referoida.

Elinikäistä oppimista alettiin korostaa joskus 2000-luvun alussa, muistaakseni. Mutta tuntuu, että osin opettajakunta, opettamisen ammattilaiset, ne jotka työkseen yrittävät saada muita ihmisiä oppimaan, suhtautuvat oman oppimisensa kehittämiseen kielteisesti tai ainakin hyvin nihkeästi. Olen kuullut lausahduksia, kuten ”Minä kyllä osaan jo opettaa”, ”Me olemme kyllä jo pitkään opettaneet uuden opetussuunnitelman mukaisesti, ei meidän tarvitse muuttaa mitään” ja ”Minä kyllä itse tiedän, miten pitää opettaa, en tarvitse Opsia sitä itselleni kertomaan. Luotan siihen, mitä itse ajattelen asiasta.” Siinä onkin sitten vähän huonot lähtökohdat henkilökohtaiselle kehittymiselle ja uuden oppimiselle. Ja minkäs tälle teet?

No. Uusimmassa Opettaja-lehden mielipidekirjoituksessa ”Laatua lomaa lyhentämällä” (numero 15, ilmestynyt 8.9.2017) ehdotettiin kesäloman lyhentämistä (argh ainako tätä). Siinä viitattiin MTV:n uutiseen (31.8.), jossa OAJ:n erityisasiantuntija Jaakko Salo oli todennut suurena huolena olevan puutteet opettajien osaamisessa. Salo oli kaipaillut työajalla taphtuvaa täydennyskoulutusta. Kirjoittajan mielestä kesäloman lyhentäminen on vastaus ongelmaan. (Tässä vaiheessa itkin pikkuisen.) Tällöin kirjoittajan mukaan poistuu vastuu yksittäisen opettajan harteilta kehittää omaa osaamistaan a) pelkkää harrastuneisuuttaan ja b) työajan ulkopuolella. En oikein tiennyt itkeäkö vaiko nauraa. Että tällä yhdellä ylimääräisellä viikolla opettajan olisi määrä kehittää henkilökohtaista osaamistaan koko lukuvuoden edestä. Eikö sen kehittymisen ja uusien asioiden oppimisen pitäisi kuitenkin olla läsnä koko ajan? Eikö sen pitäisi olla ikäänkuin sisäänrakennettuna opetuksen ammattilaisiin? No. Eihän se ole. Ja sehän se suuri ongelma juuri onkin. Eikä minulla ole siihen mitään ratkaisua. Mutta yhtä pakollisen kehittymisen lisätyöviikkoa en kyllä näe minkäänlaisena ratkaisuna. Tai no, huonona sellaisena toki. 🙂

Oppilaiden osallistuminen oppimisprosessin suunnittelulle nähdään usein huonona asiana. Olen muutamaan otteeseen kuullut seuravaa tarinaa: ”Minä laitoin oppilaat tekemään työtä. Saivat suunnitella kaiken itse ja toteuttaa myös. En asettanut mitään rajoja [”koska Ops tämän kieltää”]. Lopputulokset olivat ihan kaameita, eivätkä oppilaat oppineet mitään.” Siinäkin vika nähtiin ainoastaan uuden Opetussuunnitelman mahdottomuutena. Painoa ei juurikaan annettu etukäteissuunnittelulle, asioiden etukäteen harjoittelulle tai opettajan ohjaustavan kehittämiselle. Eihän oppilas kykene omassa tuotoksessaan(kaan) käyttämään taitoja, joita hänellä ei ole, eli taitoja, joita ei ensin ole yhdessä harjoiteltu. Eihän netistä kykene etsimään mitään järkevää tietoa, jos päässä ei jo valmiiksi ole jotain järkevää – eihän silloin löytämäänsä tietoa yksinkertaisesti kykene tutkiskelemaan kriittisesti kun ei ole mitään mihin verrata tai peilata. Emme voi toki kasvattaa, eikä mielestäni uusi opetussuunnitelmakaan edes ohjaa kasvattamaan oppilaita Émilemäiseen uimaopetustyyliin. Oman käsitykseni mukaan ei uusikaan Opetussuunnitelma kiellä opettamista. Vai olenko taas ymmärtänyt jotain todella väärin?

Toinen kipukohta on arviointi. Numeroarvioinnin puuttumista pidetään mahdottoman huonona asiana. Se estää kuulema oppilaiden oppimisen sekä tekee realistisesta arvioinnista mahdotonta. Että siinä kuulema käy niin, että kun sitten se numero ensimmäistä kertaa tulee ja oppilas saakin seiskan, vaikka on aina luullut olevansa kympin oppilas, niin siinä sitä sitten ollaan vaikeuksissa vanhempien edessä. Olen yrittänyt varovasti ehdottaa, että jos ensimmäinen numero tulee yllätyksenä sekä oppilaalle että tämän huoltajalle, niin jossain ollaan jo aiemmin menty vähän vikaan. Miksi me opettajat, jotka vielä aiemman Opetussuunnitelman aikaan pystyimme arvioimaan oppilaiden osaamista realistisesti numeroin, nyt  sitten yks kaks olisimme siihen täysin kykenemättömiä. Miksi? Miksi muka? Uudessa Opetussuunnitelmassa kun kuulema ohjataan arvioimaan kaikkien oppilaiden osaamista tyyliin ”osaat todella hyvin”, eikä ketään saa arvioida tämän todellisten taitojen mukaan, koska numeroita ei anneta. [Hölmistynyt ilme, suu raollaan, olkien kohautus, vetäytyminen paikalta hissukseen.]

Itse olen ymmärtänyt, että arvioinnin tulee edelleen olla realistista. Mutta että nykyään pitäisi kiinnittää enemmän huomiota kannustavaan palautteeseen oppimisprosessin aikana, ja että nimenomaan oppilaan työtapoja ja edistymistä voi ja pitääkin arvioida positiivisella, mutta silti realistisella tavalla. Eräskin opettaja totesi, että hän ei kerta kaikkiaan voi omatuntonsa takia antaa kuudennen luokan oppilaalle kymppiä siitä hyvästä, että oppilas itse arvioi osaavansa haluamansa asiat täydellisesti [uusi Ops ohjaa kuulema arvioimaan tällä tavoin], jos tämä kyseinen oppilas todellisuudessa ei hallitse edes kielen alkeita. No ei. Ei tietenkään voi, sillä ohjenuoranamme kielten arvioinnissa kuudennen luokan keväällä toimii Eurooppalaisen viitekehyksen Suomalaisen sovelluksen taitotasokuvaukset ( http://www02.oph.fi/ops/taitotasoasteikko.pdf ).

Olen käyttänyt uuden opetussuunnitelman tulkitsemisesta jo aiemmin sanontaa ”Lukea kuin piru raamattua”, ja edelleen olen sitä mieltä, että tämä pätee.

Minusta on tuntunut viimeisen vuoden (lukuvuosi 2016 – 2017) aikana, että taistelen tuulimyllyjä vastaan. Minusta kun uusi opetussuunitelma on täynnä hyviä asioita ja mahdollisuuksia. Minusta digitaaliset apuvälineet tuovat uusia, hienoja mahdollisuuksia kielten opetukselle. Mutta tulen jatkuvasti ammutuksi alas ja uskoni horjuu. Olenko minä ihan pihalla? Olenko minä ihan väärässä? Mitä olen ymmärtänyt väärin? Miten olen ymmärtänyt uuden opetussuunnitelman ihan eri tavoin kuin niin monet muut?

Terveisin, Maarit

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

TVT ja pedagogiikan muutos

Olipa kerran Pirkko, opettaja pienen paikkakunnan yläkoulussa. Hän oli oikein mainio käyttämään liitutaulua opetuksensa tukena, olihan hän jo hionut taulupedagogiikkansa timanttiseksi useiden vuosikymmenien aikana. Erilaisia väriliituja Pirkko oli kerännyt vuosien varrella aimo kasan. Lisäksi on oli askarrellut erilaisia havaintovälineitä, joita hän käytti suvereenisti pölisevän liidun tukena sen liukuessa vihreällä pinnalla.

Tuli eräs kaunis kevätpäivä ja Pirkon kävellessä luokkaan sisään hörppäsi hän aamukahvin väärään kurkkuun; Pirkon liitutaulu oli poissa ja tilalle oli tullut uuden kiiltävä älytaulu. Oli kaukosäädintä, nippeliä, nappulaa ja osoitinta. Pirkon liitutaulu makasi runneltuna koulun pihalle tuodussa siirtolavassa. Pirkko oli positiivisesti tekniikkaan suhtautuva opettaja, olihan hän siirtynyt jo viime vuonna älypuhelin aikaan vaihtaessaan vanhan Nokian 3110 luotto puhelimensa kosketusnäytölliseen uutuus malliin, jonka hän oli hakenut isolta kirkolta, muutaman sadan kilometrin takaa kyliltä. Pirkko alkoi siis käyttää valkotaulua ja piirtää siihen tusseilla. Eihän siinä samaa tunnelmaa ja kosketusta ollut, mutta kyllä sillä tuli toimeen. Pirkko piirteli taululle ja arki soljui eteenpäin.

Pirkon tarina alleviivaa oleellisia huomioita pedagogiikan ja tvt:n suhteesta. TVT käyttö osana oppimista muuttaa – ja sen aina tulee muuttaa – pedagogiikkaa. Huonoimmassa tapauksessa tvt -välineitä aletaan käyttää vain välineiden takia, niinkuin Pirkkokin alkoi. Mikään ei oppimisen kannalta muuttunut, vain väline vaihtui. Aina tulee pohtia tarkasti mitä lisäarvoa laite voi tuoda oppimisprosessiin? Jos kirjoittaminen paperilla vaihtuu word-ohjelmaan, mitä lisäarvoa se tuo? Miten se muuttaa pedagogiikkaa, miten se parantaa oppimista?

Usein ongelmana on, että opettajilla ei ole juurikaan, jos yhtään, vaikutusmahdollisuuksia tvt-laitehankintoihin. Jos laite ilmestyy yht’äkkiä oppimisympäristöön ilman selkeää pedagogista ideaa, tulee sen käytöstä helposti päälle liimattua vain näennäisen modernia toimintaa. Näin kävi Pirkolle. Parhaimmassa tapauksessa Pirkolle olisi herännyt halu tehdä jotain uutta, tehdä multimodaalisia esityksiä ja oppilaita osallistavia älytaulusovelluksia ja Pirkko olisi lähtenyt pedagogiikka edellä laitehankintaa tekemään.

Näen paljon oppilaita koululla nenä kiinni ruudussa tekemässä ryhmätyötä. Aiheena voi olla oikeastaan mikä tahansa, mutta työn kulku on hyvin yhdenmukainen: ”esittely / tee esitys aiheesta x”. Oppilas avaa powerpointin, ensimmäiselle dialle aihe ja sitten wikipediaan. Sieltä parit ”copy-pastet” ja googlen kuvahausta muutamat kuvat. Toki viimeiseksi pienet pohdinnat. Mitä tällaisissa tehtävissä opitaan? Usein tällaisia tehtäviä perustellaan esimerkiksi tiedonhaun oppimisella, mutta mitä ”googletus” opettaa? Oppilaat kyllä osaavat valita luotettavan lähteen – se on wikipedia. Tässäkin kohtaa tuntuu, että väline on tärkeämpi kuin syväoppiminen tai asian laajempi ymmärrys.

Jos tvt:n tulee muuttaa pedagogiikkaa, mitä se tarkoittaa yleisesti luokan toimintakulttuurin suhteen? Jos toimintakulttuuri on edelleen vahvasti opettajajohtoinen, tulee tvt:n opetuskäytöstä vahvasti päälle liimattu asia. Kun oppilas käyttää tvt -laitteita oppimisen tukena, tulee hänelle, opettajan näin halutessa, aktiivisempi rooli oppimisessa. Tällöin opettajan on luovutettava ”kateederin” takana höpisemisestä ja muotoiltava oppituntinsa uudenlaiseksi oppilaita osallistavaksi ja oppimisen omistajuutta lisääväksi. Vaikka 90 % yläkoululuokkia pulpetit on suunnattu valkotaulua kohti, ei oppiminen tapahdu siellä – vaan oppiminen on ollut aina aktiivista tekemistä jossa oppijalla on valtavan suuri rooli.

Tvt -laitehankinnat tulisi saada mahdollisimman paljon pedagogiikan muutosta tukeviksi, siitä lähtökohdasta nouseviksi, ja prosessissa pitää olla mukana oppimisen keskiössä olevat henkilöt – opettajat ja oppilaat. Tvt laitteet pitää nähdä mahdollisuutena rikastaa opetusta ja oppimista. Ttv laitteet voi olla myös oppimisen kohde, mutta uuden opetussuunnitelman näkökulmasta myös paljolti oppimisen väline.

Pirkon tarina päättyy lopulta hyvin. Pirkko saa erinomaista koulutusta kollegaltaan ja innostuu uudesta älytaulusta. Pian Pirkon oppilaat saavat nautti erilaisista kolmiulotteisista sovelluksista, yhteisöllisistä opetustuokioista älytaulun kanssa ja Pirkon hymystä kun asiat ovat nyt hieman helpompia ja mukavampia.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Ketä kiinnostaa ikäihmisten digitaidot?

Kansalaisopistojen tehtävä on tarjota mahdollisuuksia omaehtoiselle oppimiselle ja kansalaisvalmiuksien kehittämiselle. Kansalaistaidot ovat jokapäiväisessä elämässä tarvittavia taitoja, jotka liittyvät toimimiseen yhteiskunnan jäsenenä ja omien asioiden hoitamiseen. Digitaidot ovat luettavissa yhdeksi tämän ajan kansalaistaidoksi.

Kansalaisopistossa lähetämme kurssipalautteet sähköisenä. Paperipalautteet palautuvat hitaasti ja koosteiden tekeminen jää muiden kiireiden jalkoihin, joten yksimielisesti olemme päättäneet suosia sähköistä palautetta. Kansalasiopiston kursseille voi ilmoittautua puhelimitse toimistoon tai verkossa. Suositut kurssit täyttyvät jopa muutamassa sekunnissa ilmoittautumisajan alkamisesta. Puhelimessa jonottaminen on tehostetusta asiakaspalvelusta huolimatta moninkertaisesti hitaampaa. Sukututkimuskurssi on suunniteltu siten, että kurssilla hyödynnetään laajasti verkon mahdollisuuksia, ja elämänkertakurssilla iso osa kurssilaisilla haluaisi hyödyntää tekstien jakamisessa sähköisiä alustoja.

Kaikkien digitaidot eivät kuitenkaan riitä edes tässä melko maltillisessa vauhdissa pysymiseen. Tilastokeskuksen mukaan yli puoli miljoonaa suomalaista ei käytä Internetiä. Heistä valtaosa on yli 65-vuotiaita. Yli 300 000 suomalaisella ei ole verkkopankkitunnuksia tai muita sähköisen tunnistautumisen välineitä. Kansalaisopisto on vastannut haasteeseen järjestämällä aktiivisesti eri ryhmille, mutta erityisesti ikäihmisille, suunnattuja digitaitokursseja. Tampereen työväenopisto on saanut Opetushallituksen laatu- ja kehittämisavustusta digitaalisen toimintaympäristön kehittämiseksi. DIGI TOP -hankkeen tavoitteena on viedä työväenopisto digitaaliseen toimintaympäristöön uudistamalla pedagogiikkaa ja oppimisympäristöjä sekä opetusta tukevaa hallinnollista toimintaa ja asiakaspalvelua. Hankkeessa luodaan toimintamalleja digitalisaation edistämisen toteuttamisesta vapaassa sivistystyössä. Kansalaisopistokenttä siis pyrkii vastaamaan yhteiskunnalliseen haasteeseen ja pitämään kaikki mukana digiyhteiskunnan kehityksessä.

Tampereen työväenopiston vararehtori Tuula Vatanen toteaa didgitaitojen oppimisesta, että ”Yksi resepti on sama, kuin minkä tahansa muun uuden asian opettelussa: opetellaan ensin se, mikä tuntuu mukavimmalta ja/tai helpoimmalta. Ikäihmisten mediakasvatus lähtee laitteiden käytön opetuksesta. Pienet askeleet riittävät.” Askel on kuitenkin itse haluttava ottaa. Myös meidän kansalaisopistossamme törmätään siihen joukkoon, joka ei halua täyttää sähköistä palautetta tai ilmoittautua netissä tai jakaa tekstejään verkossa. Osa ihmisistä kieltäytyy kategorisesti käyttämästä sähköisiä palveluita. Heillä on siihen oikeus, mutta meillä kansalasiopistossa on velvollisuus rohkaista ja auttaa heitä, vaikka haparankin digiaskeleen ottamiseen, kun he ovat siihen valmiita. Haluamme tarjota paikan, kiireettömät olosuhteet ja tuen ikäihmisten digitaitojen oppimiselle.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Tarpeiden ja tarjonnan kohtaaminen

Isossa koulussa tai oppilaitoksessa on ihmisiä, jotka ovat omassa kiinnostuksessaan ja osaamisessaan eri tasoilla. Joskus vuosituhannen vaihteessa, kun enemmän olin koko työyhteisön digitaitojen kanssa tekemisissä, luulin kykeneväni saamaan kollegiaalista tietotaitoa samalle tasolle. Sittemmin olen herännyt.

Pedagogiikan ammattilaisissa kun riittää kaikenlaisia oppijoita ja omaksujia, eri temperamentteja ja tahtilajeja. Ihan kuin oppilaiden kanssa. Liikkeelle pitää lähteä siltä tasolta, missä oppija kulloinkin on, ja edetä sillä vauhdilla, mitä tämä kulloinkin kykenee etenemään. Joskus oppimiskäyrä onkin suora, eikä vauhti pysy samana.

Pidän ajatuksesta, että edetään. Japanissa on käytössä filosofia kaizen, joka tarkoittaa hidasta jatkuvaa kehittymistä. Siihen ajatukseen on hyvä taitojaan terästävän digikehittäjäopettajankin asettaa tavoitteensa. Tai ihan härmälaisittäin: Ei hötkyillä. Hiljaa hyvä tulee.

Kategoria(t): Uncategorized | Yksi kommentti

Verkkoaineistot opetuksessa

Osallistuin 12.-13. kesäkuuta Yksilöllinen oppiminen ja oppimisen omistajuus –kesäpäiville (lisätietoa teemasta Pekka Peuran blogista). Koulutukseen osallistui yli sata opettajaa ympäri Suomen ja sain kahden päivän aikana paitsi pohtia omaa opetusta niin myös kuulla mielenkiintoisia esityksiä kansainvälisestä eTwinningistä ja opiskelua tukevasta itsearvioinnista digiteknologian opetuskäyttöön.

Tässä kirjoituksessa esittelen ja pohdin Sisko Minkkisen esitystä kesäpäivillä. Minkkinen Jyväskylän yliopistosta esitteli pro gradu –tutkimustaan ”Online materials in language teaching” (2017). Esitys oli kattava kuvaus verkkoaineistojen käytöstä, hyödyistä ja haitoista opetuksessa. Mielestäni tutkimuksen tulokset ovat suurimmaksi osaksi yleistettävissä aineeseen kuin aineeseen.

Minkkinen aloitti esityksensä esittelemällä syitä verkkoaineistojen opetuskäyttöön. Internetiä käyttävät tutkimusten mukaan alle 55-vuotiaista kaikki ja moni useita kertoja päivässä. Olemme siis jatkuvasti elämässämme verkossa, joten on perusteltua, että koulussa harjoitellaan verkkoaineistojen kuluttamista. Opetussuunnitelman perusteissa korostetaan monilukutaitoa, joka on yksi laaja-alaisen osaamisen osa-alueista. Internetin aikakaudella lukutaidon käsite on laajentunut. Tekstin lisäksi nyt on tärkeää osata tulkita myös muuta mediaa kuten videota ja ääntä. Mielestäni kriittinen lukutaito on yksi nykypäivän ja varmasti myös tulevaisuuden tärkeimpiä taitoja. Entistä enemmän jokainen aineenopettaja on nyt myös lukutaidon opettaja.

Minkkinen esitteli, että hänen tutkimuksensa mukaan verkkoaineistot ovat hyödyllisiä opetuksessa siksi, että ne mahdollistavat luokkahuoneen avaamiseen ympäröivään maailmaan ja tätä kautta itse opetus monipuolistuu. Verkkoaineistot voivat parhaimmassa tapauksessa olla havainnollisia, visuaalisia ja interaktiivisia. Käytettävä materiaali voi vanhentuneen oppikirjan sijaan olla ajankohtaista ja autenttista. Tästä Minkkinen kertoi esimerkin, että kielten oppitunnilla voidaan käyttää tekstinä jotain samanikäisen nuoren kirjoittamaa tekstiä. Verkkoaineistojen avulla oppilaiden tarpeet voidaan huomioida, kun kukin oppilas voi valita itseään kiinnostavia lähteitä opiskeluun. Tämä voi olla todella motivoivaa oppilaalle kirjan tekstien lukemisen sijaan. Verkkoaineistot mahdollistavat monimuotoisuudessaan siis aiempaa yksilöllisemmän opetuksen – sekä käytettävän aiheen ja siihen syventymisen että myös opiskelutahdin osalta.

Verkkoaineistojen opetuskäytön haasteiksi Minkkinen listasi ensiksi teknologian sekä ajan. Koulut kamppailevat verkon tai laitteiden toimivuuden kanssa ja lisäksi verkkoaineistojen läpi kahlaaminen voi viedä todella paljon aikaa, koska materiaalia on todella paljon. Toisaalta materiaalin laatu vaihtelee ja lisäksi esimerkiksi kielten opetuksessa autenttinen materiaali on usein oppilaalle liian haastavaa. Olen huomannut, että opettamissani aineissa fysiikassa ja kemiassa tiedeartikkelit ovat usein oppilaalle haastavia toisin kuin oppikirjat, jotka huomioivat oppilaan lähtötiedot. Onneksi sosiaalisen median kautta kollegat ympäri Suomen vihjaavat aktiivisesti hyväksi havaituista verkkoaineistoista. Myös Minkkinen totesi, että verkostoituminen verkossa voi madaltaa kynnystä verkkoaineistojen opetuskäyttöön. Lisäksi verkkoaineistojen opetuskäytön jalkauttaminen tulee varmasti vaatimaan täydennyskoulutusta opettajille.

Minkkinen kertoi, että sekä opettajien ja oppilaiden taidot ja motivaatio vaihtelevat paljon. Moni kokee oppikirjan turvallisena opiskelun välineenä eikä innostu verkkoaineistojen käytöstä. Tämän olen huomannut myös omassa opetuksessa. Sama pätee havaintojeni mukaan ylipäätään digiteknologian opetuskäyttöön. Minkkinen huomautti, että verkkoaineistojen opetuskäyttö asettaa myös opettajan erilaiseen asemaan kuin ennen. Aiemmin kaikkitietävä opettaja joutuu tilanteisiin, jossa oppilaan käyttämä aineisto ei olekaan tuttu ja siten opettaja asettautuu oppilaan kanssaoppijaksi. Tämä voi olla monelle opettajalle haaste.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: | Kommentoi

Diginatiiveista, sukupolvista ja lukutaidosta

Diginatiivi – mikä hämmentävä sana. Tiedättehän, se sukupolvi, joka oppii painelemaan kosketusnäyttöä ennen kuin osaa puhua, joka on tottunut katsomaan tv-sarjansa netistä television sijaan ja joka lähettää luontevammin ääniviestin pikaviestisovelluksessa kuin soittaa perinteisen puhelun. Minun mielestäni ihmisten luokittelu ja oletusten tekeminen mekaanisesti syntymävuoden perusteella on kuitenkin aina tuntunut jotenkin hämmentävältä ja väärältä. Palaan syihin kohta.

Amerikkalainen Mark Prensky toi termin diginatiivi (digital native) suuren yleisön tietoisuuteen artikkelissaan Digital Natives, Digital Immigrants vuonna 2001. Artikkelissaan Prensky määrittelee diginatiivit sukupolveksi, joka on tottunut käyttämään aivan pienestä pitäen kaikkia laitteita tietokoneista videokameroihin ja joka käyttää enemmän aikaa videopelaamiseen kuin lukemiseen. Diginatiivit osaavat käyttää tekniikkaa ikään kuin luonnostaan siinä missä vanhemmat sukupolvet joutuvat näkemään vaivaa opetellakseen saman. Näihin aiempiin sukupolviin Prensky viittaa termillä digital immigrants (vapaasti suomennettuna digitaaliset maahanmuuttajat): ihmiset, jotka soittavat kysyäkseen, tuliko sähköposti perille, tai pyytävät kollegan viereisestä huoneesta katsomaan hauskaa nettisivua omalta näytöltään linkin lähettämisen sijaan. Noh, tietänette tyypin. Prensky ei kuitenkaan väitä, etteikö diginatiivien sukupolvi tarvitsisi opetusta ja ohjausta: hän vain painottaa, että diginatiivien tapa jäsentää tietoa ja maailmaa on erilainen kuin aiempien sukupolvien, ja opettajien on hyväksyttävä se sekä muutettava omia opetusmetodeitaan, mikäli aikovat saada nuoren yleisönsä oppimaan.

Prensky kirjoitti kuuluisan artikkelinsa vuonna 2001 eli 16 vuotta sitten. Silti Prenskyn – osin väärin luetuillakin – näkemyksillä perustellaan edelleen yhtä ja toista. Olen kuullut termin diginatiivi monen kouluttajan, konsultin, opettajan ja poliitikon suusta edelleen aivan lähikuukausina. Usein sana kaivetaan esiin, kun pohditaan opettajan muuttuvaa roolia luokkahuoneessa (”monestihan oppilas on opettajaansa taitavampi”) tai perustellaan vaikkapa lähiopetuksesta leikkaamista (”tälle sukupolvelle netissä opiskeleminen on kaikkein luontevinta”).

Termi diginatiivi huvittaa ja hämmentää minua varmasti myös siksi, että me 1980-luvulla syntyneet olemme joidenkin määritelmien mukaan myös diginatiiveja. On totta, että kuten suuri osa omasta ikäluokastani, minäkin olen pelannut jo lapsuudessa ensimmäiset tietokonepelini ja vaikkapa sosiaalinen media on niin erottamaton osa sosiaalista elämääni, että puhelin on usein kädessäni aamulla ensimmäiseksi ja illalla viimeiseksi. Myös jonkin uuden sovelluksen tai ohjelman haltuunotto käy yleensä vaivattomasti. Olen kuitenkin soittanut varhaislapsuuteni puhelut pyörittämällä lankapuhelimen numerokiekkoa ja ensimmäisen oman puhelimenkin sain vasta yläasteella, joten oppilaamme sekä minun sukupolveni lapset kasvavat vielä enemmän tekniikan ympäröimänä kuin me eli heidän vanhempansa ja opettajansa. Silti en näe sukupolvien välissä mitään digikuilua.

Nyt opettajainhuoneissa on jo minua yli kymmenen vuotta nuorempia kollegoita, joista monella on huikeaa osaamista monesta aiheesta, mutta toiset taas eivät ole esimerkiksi koskaan käyttäneet sosiaalista mediaa, vaikka suurin osa ikätovereista niin tekeekin. Joku minua vanhempi kollega taas tuskailee edelleen sähköpostin kaltaisten perusasioiden kanssa, kuten Prenskyn artikkelin ”digitaaliset maahanmuuttajat”, mutta joku toinen minua 25 vuotta vanhempi opettaja taas tietää vaikkapa kuvankäsittelystä tai ohjelmoinnista aivan valtavasti minua enemmän. Opettajan taito- ja innostustasoa ei mitenkään pysty päättelemään syntymävuodesta, joten en ymmärrä, miksi ajattelisimme näin myöskään oppilaista.

Reijo Kupiainen (2013) on tiivistänyt hyvin diginatiivikäsitteeseen liittyvän kritiikin ja ongelmat. Tiivistettynä voisi sanoa, että ei ole itsestäänselvyys, että ns. diginatiivisukupolveen syntynyt ja digikulttuurin monipuoliseen kulutukseen kasvanut päätyisi automaattisesti myös mediasisältöjen osaajaksi ja tuottajaksi – varsinkaan ilman asiantuntevaa opetusta. On eri asia kuluttaa luontevasti kuin osata tuottaa sisältöjä.

Nuorehkona opettajana olen välillä hupaisassa kaksoisagentin roolissa. Toisaalta diginatiiviuskoisten mukaan osaan kaiken syntymävuoteni perusteella luonnostani – tai vähintäänkin opin kaiken vaivattomasti. Toisaalta välillä tuntuu esimerkiksi uutisoinnin ja mielipidekirjoitusten perusteella, että ammattini puolesta edustan jotain esihistoriallista muumiota, joka saarnaa kateederiltaan karttakeppi kädessä ja näyttää piirtoheittimeltä hieroglyfejä ja riimukirjaimia eikä ole koskaan poistunut pölyisestä luokkahuoneestaan. Totuus on varmasti jossain siellä välissä.

Prenskyn artikkelin julkaisemisesta kulunut 16 vuotta on pitkä aika, mutta ei ehkä kuitenkaan niin pitkä kuin äkkiseltään ajattelisi. Puhelinmallit, tietokoneohjelmat ja sovellukset ovat toki matkan varrella muuttuneet moneen kertaan, mutta koulun tai opettajan ei ole edelleenkään syytä ryhtyä miksikään help deskiksi tai käytönopastajaksi. Se olisikin tuhoon tuomittu kilpajuoksu aikaa vastaan, sillä tekniikka vanhenee nopeasti. Moni perusasia opetustyössä on kuitenkin säilynyt samana, eikä tekniikan luontainen läsnäolo edelleenkään tee kenestäkään automaattisesti mestaria sisältöasioissa. Lapsi tarvitsee edelleen vanhempiensa apua vaikkapa oikean ja väärän omaksumiseen, olkoon kyse sitten reaalimaailman leikkipuistossa tai netissä tapahtuneista tilanteista. Aivan samoin oppilas tarvitsee opettajansa apua omaksuakseen tarvittavat taidot esimerkiksi olennaisen erottamiseen epäolennaisesta tai faktan erottamiseen valheesta.

Ajatellaanpa hetki vielä lukutaitoa, jota ilman mielestäni ei tätä(kään) asiaa voi lähestyä. Toivoisin, että lukutaidon merkitys välttämättömänä taitona myös digimaailmassa tiedostettaisiin vielä nykyistä paremmin myös päättäjätasolla. Ministereitä ja virkamiehiä huolestuttaa erityisesti monen nuoren kadoksissa oleva opiskelumotivaatio, jota yritetään herätellä esimerkiksi digitalisaation ja valinnaisuuden lisäämisen kautta. Samaan aikaan kuitenkin esimerkiksi lukutaitoa mittaavan äidinkielen ja kirjallisuuden ylioppilaskokeen laajuutta ollaan kaventamassa puoleen nykyisestä. Samoin lukemista ja luetun ymmärtämistä vaativien reaaliaineiden painoarvoa kevennetään jatkuvasti. Tämä tuntuu ristiriitaiselta. Uskon myös, että koulumotivaatioon tai sen puutteeseen hyvinkin olennaisesti vaikuttavat syyt saattavat usein löytyä ihan muualta kuin koulurakennuksen sisältä: Pisa 2015 –tuloksissa ilmennyt sosioekonomisen taustan kasvussa oleva vaikutus oppimistuloksiin, alueelliset erot koulujen välillä sekä monissa tutkimuksissa esiin tuodut nuorten mielenterveysongelmat ja avun saamisen vaikeus ovat jääneet mielestäni uudistuspuheessa huolestuttavan vähälle huomiolle. Meille ruohonjuuritasolla eli kouluissa työskenteleville nämä asiat näkyvät joka päivä.

Minun mielestäni keskittymällä laitteiden ja ohjelmien hallintaan niin päätöksenteossa kuin opetuksen sisältöjä suunniteltaessakin käännetään katse pois olennaisesta. Oman empiirisen ja täysin subjektiivisen, tieteellistä tarkastelua kestämättömän mutu-tutkimukseni eli reilun kymmenen vuoden opetuskokemukseni perusteella erot oppilaiden ja opiskelijoiden välillä nimenomaan mediasisältöjen osaajina ja tuottajina ovat ikäluokkien sisällä todella suuret ja kasvavat koko ajan. Ikäluokkansa huiput tunnistavat vaivatta kaikenlaisia tekstilajeja, tuottavat vaivatta niin pakinan kuin tiedotteen ja ymmärtävät helposti lukemansa sekä osaavat myös tarkastella sitä kriittisesti. Monesti samat opiskelijat vieläpä kuvaavat vapaa-ajallaan huikeita lyhytelokuvia, ottavat ja käsittelevät ammattimaisia kuvia Instagram-tililleen, ylläpitävät suosittua YouTube-kanavaa ja pyörittävät sen oheistuotebisnestä tai koodaavat jonkun it-firman palkkalistoilla.

Toisessa ääripäässä ovat ne juuri ja juuri lukutaitoiset, joille jo puolen sivun mittaisen tekstin lukeminen aiheuttaa suunnattomia vaikeuksia. Kun pääsee loppuun, alkuosa on jo haihtunut mielestä. Itsensä ilmaisu ja tekstin tuottaminen ymmärrettävällä yleiskielellä tai edes kokonaisin lausein tuntuu ylitsepääsemättömältä. Oman kokemukseni mukaan molempien sukupuolten edustajia löytyy molemmista ryhmistä, ja myös monella pojalla on erinomainen lukutaito ja tekstin tuottamisen valmiudet. Mutta kuten julkisessa keskustelussa on todettu ja uusimmissa Pisa-tuloksissakin havaittu, jälkimmäisestä ryhmästä löytyy poikia tyttöjä enemmän. Tuntuu, että sekä hyvä- että huono-osaisuudella on taipumus kasaantua. Diginatiivihehkutus hämärtää toisinaan tosiasioita.  Nämä ”lähes lukutaidottomat” eivät suinkaan ole aina (lue: juuri koskaan) vaikkapa erinomaisia nettipelaajia tai ohjelmoijia, vaan usein lukutaidon lisäksi myös ihan perustaidot sekä ennen kaikkea halu oppia puuttuvat. Siinä tilanteessa, jos koskaan, mielestäni korostuu opettajan rooli: ohjaajana, opastajana, kannustajana tai kasvattajana tilanteen mukaan. Joskus toki myös kriisityöntekijänä tai ihan vaan juttukaverina.

Jokainen osaa selailla nettiä, kuunnella musiikkia ja pelata, mutta opettaja voi tarjota työkaluja esimerkiksi siihen, mitä saa tai kannattaa kirjoittaa toisesta ihmisestä ja miten erottaa vaikkapa valeuutisen aidosta. Taitava mediasisältöjen kuluttaja voi kasvaa taitavaksi osaajaksi, kunhan saa tarvitsemaansa apua, tukea ja kannustusta. Kaikkien ei  todellakaan tarvitse osata esimerkiksi koodata, mutta ymmärtävän lukemisen taidon lisäksi vaikkapa nettikirjoitteluun liittyvä lainsäädäntö sekä lähdekritiikki ovat nykymaailmassa suorastaan eloonjäämistaitoja. Niiden omaksumisessa opettaja voi auttaa – myös puhelimet käsissä syntyneiden sukupolvea.

 

Lähteet:

Kupiainen, Reijo 2013: Diginatiivit ja käyttäjälähtöinen kulttuuri. Widerscreen 1/2013. http://widerscreen.fi/numerot/2013-1/diginatiivit/ (viitattu 7.6.2017)

Pisa 2015: Suomalaisnuoret edelleen huipulla pudotuksesta huolimatta. Opetusministeriön tiedote. http://minedu.fi/artikkeli/-/asset_publisher/pisa-2015-suomalaisnuoret-edelleen-huipulla-pudotuksesta-huolimatta (7.6.2017)

Prensky, Mark 2001: Digital Natives, Digital Immigrants. http://www.marcprensky.com/writing/Prensky%20-%20Digital%20Natives,%20Digital%20Immigrants%20-%20Part1.pdf (7.6.2017)

Vallinkoski, Anu 2017: Mikä ihmeen diginatiivi? Yliopisto-lehti 2/17. https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/mika-ihmeen-diginatiivi-0 (7.6.2017)

Kategoria(t): Uncategorized | Yksi kommentti

Sote, reformi ja digitalisaatio

Tässä on kolme isoa sanaa, mitä on meillä sosiaali- ja terveydenhuollon perustutkinnossa (lähihoitaja) pyöritelty paljon, ja vuonna 2018 tullaan vielä pyörähtämään pyörremyrskyn tavoin…luulen niin. Olen päässyt RoboBisnes ja Digisote-hankkeiden järjestämiin työpajoihin tänä keväänä, jonka pohjalta kirjoitan tämän esityksen. Ja reformi itsessäänhän on tullut ammatillisessa koulutuksessa tutuksi eri julkaisuissa. Eli pohjimmainen ihmettely tälle esseelle on, miten otamme digitalisaation uusissa tutkinnon perusteissa huomioon, kun maailma ja ammatit muuttuvat ympärillämme.

Digitalisaatio ja reformi: Vuonna 2018 astuvassa ammatillisen koulutuksen reformissa digitalisaatio on tuotu esille. Koulutusta on tarkoitus uudistaa ja tuoda lähemmäs työelämää, samalla tavoitteena on Uudistaa ja digitalisoidaan ammatillisen koulutuksen järjestäjien toimintaprosesseja ja oppimisympäristöjä. Digitalisaatiosta on tarkoitus tehdä ”hyvärenki”. Tällä hetkellä tämä näkyy mm. tutkinnonperusteiden uudistamistyössä. Olen päässyt tutustumaan luonnoksiin ja antamaan kommentteja yhdistettyyn kuntoutuksen ja vanhustyön osaamisalaan, ja siellä selkeästi, samoin kuin pakollisissa tutkinnonperusteissakin, digitaalisuus tulee esille. Se on integroitu kriteeristöihin sisälle, ei erikseen aineisiin. Samaa pohdimme sote kehittämistyöryhmässä, eli kun teemme toteutussuunnitelmia, niin digitalisaatio tulisi olla kaikissa oppiaineissa sisällä, ei enää erikseen opetettavana aineina. Ja juuri digitalisaation jatkuvuus eri oppiaineissa vaatii omalta osaltaan tarkkaa suunnittelua tai yhteistyötä opetusalojen kesken. Erilaisia digitalisaation menetelmiähän jokainen opettaja voi opetuksessaan sitten soveltaa kuten haluaa.

 

SOte ja digitalisaatio: Täällä Pohjois-Karjalassa on vuoden alusta PKSSK muuttunut Siun Soteksi. Eli olemme aloittaneet jo lähtölaskennan, digitaalisuudesta en tiedä sen tarkemmin miten se on aiottu toteuttaa. Pääosassa ovat varmaan asiakkaille tarjottavat sähköiset palvelut sekä asiakkaiden terveysdatan kerääminen erilaisin menetelmin. Digitalisaatiolla pyritään osaltaan rahojen säästämiseen, mutta myös asiakkaiden terveysriskien ennaltaehkäisyyn. Digitalisaation 9 periaatetta on nähtävissä tästä linkistä: http://vm.fi/digitalisoinnin-periaatteet

Sähköiset palvelut tarkoittavat sitä, että asiakkaat käyttävät omatoimisesti palveluja, palveluja on myös ammattilaisille (kirjaaminen) ja myös ammattilaisten kanssa (tiedon välitys). Lisäksi on tukipalveluja esim. apteekit, joissa on jo robotiikkaa hyödynnetty. Tulevaisuutta on, että kanta-arkistosta löytyy asiakastiedot, josta kantaosiosta voi asiakas käydä jatkossa esim. labratuloksiaan katsomassa (ei vielä käytössä). Tulevaisuudessa (kansallinen palvelu) asiakastietoa liikkuu eri palvelujen kesken, myös yksityisten. Kansalaisella ns. yhden luukun periaate. Tavoitteena on että esim lääkärit ja asiakkaat näkevät saman näytön, ei enää erikseen ammattilaisille omia järjestelmiä. Tässä parin minuutin huumorilinkki, mitä on sähkäinen asiointi. https://www.youtube.com/watch?v=ywceYxKfqv8 Hämeenlinnan sähköinen asiointi.

Sotessa tärkeätä on asiakaslähtöisyys, asiakkaiden omavastuu tulee lisääntymään. Pääosa asiakkaista haluaa käyttää sähköisiä palveluja, kaikki eivät siihen pysty.

Asiakaslähtöisyys sotessa tarkoittaa palvelu tehdään asiakkaan tarpeita varten, ei toisinpäin. Tulevaisuuden asiakkailla 10% korkean hoidon taso, 30% laajempi hoidon tarve, nämä käyttävät edelleen ns. peruspalveluja. Sosiaali- ja terveysalan asiakkaista nämä ryhmät käyttävät n. 80% palveluista, tälle porukalle tulee kehittää tehokkaampi palveluprosessi (Palvelumuotoilu). Ne, jotka tulevat käyttämään digitalisaatiota itse”Digitalisaation suurkäyttäjät”, ovat ne joilla on satunnainen hoidontarve (60% väestöstä).

Yhteenveto: No miten tämä vaikuttaa minun työhöni opettajana. Minun tulisi tietää edes jotain tästä kaikesta J Eli tutkinnonperusteista kun muokkaamme toteutussuunnitelmat, tulisi meidän moniammatillisesti pohtia miten digitalisaatio soluttautuu opetukseemme luonnollisesti ja mitä sote-osa-alueen digitaalisia ominaisuuksia tuomme esille missäkin opetuksen vaiheissa. Tutkinnonperusteissa mainitaan selkeästi mm lääkerobotit, sähköiset tietojärjestelmät, eettinen käyttäytyminen mm.sosiaalisessa mediassa. Opettajien täytyy myös pysyä ajanhermoilla sote-muutoksessa sekä ammatillisen reformin vaatimuksissa. Digitaalisuus liittyy tulevaisuudessa vahvasti molempiin.

Johanna Karjalainen /Digimimmit 🙂

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi