Verkkoaineistot opetuksessa

Osallistuin 12.-13. kesäkuuta Yksilöllinen oppiminen ja oppimisen omistajuus –kesäpäiville (lisätietoa teemasta Pekka Peuran blogista). Koulutukseen osallistui yli sata opettajaa ympäri Suomen ja sain kahden päivän aikana paitsi pohtia omaa opetusta niin myös kuulla mielenkiintoisia esityksiä kansainvälisestä eTwinningistä ja opiskelua tukevasta itsearvioinnista digiteknologian opetuskäyttöön.

Tässä kirjoituksessa esittelen ja pohdin Sisko Minkkisen esitystä kesäpäivillä. Minkkinen Jyväskylän yliopistosta esitteli pro gradu –tutkimustaan ”Online materials in language teaching” (2017). Esitys oli kattava kuvaus verkkoaineistojen käytöstä, hyödyistä ja haitoista opetuksessa. Mielestäni tutkimuksen tulokset ovat suurimmaksi osaksi yleistettävissä aineeseen kuin aineeseen.

Minkkinen aloitti esityksensä esittelemällä syitä verkkoaineistojen opetuskäyttöön. Internetiä käyttävät tutkimusten mukaan alle 55-vuotiaista kaikki ja moni useita kertoja päivässä. Olemme siis jatkuvasti elämässämme verkossa, joten on perusteltua, että koulussa harjoitellaan verkkoaineistojen kuluttamista. Opetussuunnitelman perusteissa korostetaan monilukutaitoa, joka on yksi laaja-alaisen osaamisen osa-alueista. Internetin aikakaudella lukutaidon käsite on laajentunut. Tekstin lisäksi nyt on tärkeää osata tulkita myös muuta mediaa kuten videota ja ääntä. Mielestäni kriittinen lukutaito on yksi nykypäivän ja varmasti myös tulevaisuuden tärkeimpiä taitoja. Entistä enemmän jokainen aineenopettaja on nyt myös lukutaidon opettaja.

Minkkinen esitteli, että hänen tutkimuksensa mukaan verkkoaineistot ovat hyödyllisiä opetuksessa siksi, että ne mahdollistavat luokkahuoneen avaamiseen ympäröivään maailmaan ja tätä kautta itse opetus monipuolistuu. Verkkoaineistot voivat parhaimmassa tapauksessa olla havainnollisia, visuaalisia ja interaktiivisia. Käytettävä materiaali voi vanhentuneen oppikirjan sijaan olla ajankohtaista ja autenttista. Tästä Minkkinen kertoi esimerkin, että kielten oppitunnilla voidaan käyttää tekstinä jotain samanikäisen nuoren kirjoittamaa tekstiä. Verkkoaineistojen avulla oppilaiden tarpeet voidaan huomioida, kun kukin oppilas voi valita itseään kiinnostavia lähteitä opiskeluun. Tämä voi olla todella motivoivaa oppilaalle kirjan tekstien lukemisen sijaan. Verkkoaineistot mahdollistavat monimuotoisuudessaan siis aiempaa yksilöllisemmän opetuksen – sekä käytettävän aiheen ja siihen syventymisen että myös opiskelutahdin osalta.

Verkkoaineistojen opetuskäytön haasteiksi Minkkinen listasi ensiksi teknologian sekä ajan. Koulut kamppailevat verkon tai laitteiden toimivuuden kanssa ja lisäksi verkkoaineistojen läpi kahlaaminen voi viedä todella paljon aikaa, koska materiaalia on todella paljon. Toisaalta materiaalin laatu vaihtelee ja lisäksi esimerkiksi kielten opetuksessa autenttinen materiaali on usein oppilaalle liian haastavaa. Olen huomannut, että opettamissani aineissa fysiikassa ja kemiassa tiedeartikkelit ovat usein oppilaalle haastavia toisin kuin oppikirjat, jotka huomioivat oppilaan lähtötiedot. Onneksi sosiaalisen median kautta kollegat ympäri Suomen vihjaavat aktiivisesti hyväksi havaituista verkkoaineistoista. Myös Minkkinen totesi, että verkostoituminen verkossa voi madaltaa kynnystä verkkoaineistojen opetuskäyttöön. Lisäksi verkkoaineistojen opetuskäytön jalkauttaminen tulee varmasti vaatimaan täydennyskoulutusta opettajille.

Minkkinen kertoi, että sekä opettajien ja oppilaiden taidot ja motivaatio vaihtelevat paljon. Moni kokee oppikirjan turvallisena opiskelun välineenä eikä innostu verkkoaineistojen käytöstä. Tämän olen huomannut myös omassa opetuksessa. Sama pätee havaintojeni mukaan ylipäätään digiteknologian opetuskäyttöön. Minkkinen huomautti, että verkkoaineistojen opetuskäyttö asettaa myös opettajan erilaiseen asemaan kuin ennen. Aiemmin kaikkitietävä opettaja joutuu tilanteisiin, jossa oppilaan käyttämä aineisto ei olekaan tuttu ja siten opettaja asettautuu oppilaan kanssaoppijaksi. Tämä voi olla monelle opettajalle haaste.

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: | Kommentoi

Diginatiiveista, sukupolvista ja lukutaidosta

Diginatiivi – mikä hämmentävä sana. Tiedättehän, se sukupolvi, joka oppii painelemaan kosketusnäyttöä ennen kuin osaa puhua, joka on tottunut katsomaan tv-sarjansa netistä television sijaan ja joka lähettää luontevammin ääniviestin pikaviestisovelluksessa kuin soittaa perinteisen puhelun. Minun mielestäni ihmisten luokittelu ja oletusten tekeminen mekaanisesti syntymävuoden perusteella on kuitenkin aina tuntunut jotenkin hämmentävältä ja väärältä. Palaan syihin kohta.

Amerikkalainen Mark Prensky toi termin diginatiivi (digital native) suuren yleisön tietoisuuteen artikkelissaan Digital Natives, Digital Immigrants vuonna 2001. Artikkelissaan Prensky määrittelee diginatiivit sukupolveksi, joka on tottunut käyttämään aivan pienestä pitäen kaikkia laitteita tietokoneista videokameroihin ja joka käyttää enemmän aikaa videopelaamiseen kuin lukemiseen. Diginatiivit osaavat käyttää tekniikkaa ikään kuin luonnostaan siinä missä vanhemmat sukupolvet joutuvat näkemään vaivaa opetellakseen saman. Näihin aiempiin sukupolviin Prensky viittaa termillä digital immigrants (vapaasti suomennettuna digitaaliset maahanmuuttajat): ihmiset, jotka soittavat kysyäkseen, tuliko sähköposti perille, tai pyytävät kollegan viereisestä huoneesta katsomaan hauskaa nettisivua omalta näytöltään linkin lähettämisen sijaan. Noh, tietänette tyypin. Prensky ei kuitenkaan väitä, etteikö diginatiivien sukupolvi tarvitsisi opetusta ja ohjausta: hän vain painottaa, että diginatiivien tapa jäsentää tietoa ja maailmaa on erilainen kuin aiempien sukupolvien, ja opettajien on hyväksyttävä se sekä muutettava omia opetusmetodeitaan, mikäli aikovat saada nuoren yleisönsä oppimaan.

Prensky kirjoitti kuuluisan artikkelinsa vuonna 2001 eli 16 vuotta sitten. Silti Prenskyn – osin väärin luetuillakin – näkemyksillä perustellaan edelleen yhtä ja toista. Olen kuullut termin diginatiivi monen kouluttajan, konsultin, opettajan ja poliitikon suusta edelleen aivan lähikuukausina. Usein sana kaivetaan esiin, kun pohditaan opettajan muuttuvaa roolia luokkahuoneessa (”monestihan oppilas on opettajaansa taitavampi”) tai perustellaan vaikkapa lähiopetuksesta leikkaamista (”tälle sukupolvelle netissä opiskeleminen on kaikkein luontevinta”).

Termi diginatiivi huvittaa ja hämmentää minua varmasti myös siksi, että me 1980-luvulla syntyneet olemme joidenkin määritelmien mukaan myös diginatiiveja. On totta, että kuten suuri osa omasta ikäluokastani, minäkin olen pelannut jo lapsuudessa ensimmäiset tietokonepelini ja vaikkapa sosiaalinen media on niin erottamaton osa sosiaalista elämääni, että puhelin on usein kädessäni aamulla ensimmäiseksi ja illalla viimeiseksi. Myös jonkin uuden sovelluksen tai ohjelman haltuunotto käy yleensä vaivattomasti. Olen kuitenkin soittanut varhaislapsuuteni puhelut pyörittämällä lankapuhelimen numerokiekkoa ja ensimmäisen oman puhelimenkin sain vasta yläasteella, joten oppilaamme sekä minun sukupolveni lapset kasvavat vielä enemmän tekniikan ympäröimänä kuin me eli heidän vanhempansa ja opettajansa. Silti en näe sukupolvien välissä mitään digikuilua.

Nyt opettajainhuoneissa on jo minua yli kymmenen vuotta nuorempia kollegoita, joista monella on huikeaa osaamista monesta aiheesta, mutta toiset taas eivät ole esimerkiksi koskaan käyttäneet sosiaalista mediaa, vaikka suurin osa ikätovereista niin tekeekin. Joku minua vanhempi kollega taas tuskailee edelleen sähköpostin kaltaisten perusasioiden kanssa, kuten Prenskyn artikkelin ”digitaaliset maahanmuuttajat”, mutta joku toinen minua 25 vuotta vanhempi opettaja taas tietää vaikkapa kuvankäsittelystä tai ohjelmoinnista aivan valtavasti minua enemmän. Opettajan taito- ja innostustasoa ei mitenkään pysty päättelemään syntymävuodesta, joten en ymmärrä, miksi ajattelisimme näin myöskään oppilaista.

Reijo Kupiainen (2013) on tiivistänyt hyvin diginatiivikäsitteeseen liittyvän kritiikin ja ongelmat. Tiivistettynä voisi sanoa, että ei ole itsestäänselvyys, että ns. diginatiivisukupolveen syntynyt ja digikulttuurin monipuoliseen kulutukseen kasvanut päätyisi automaattisesti myös mediasisältöjen osaajaksi ja tuottajaksi – varsinkaan ilman asiantuntevaa opetusta. On eri asia kuluttaa luontevasti kuin osata tuottaa sisältöjä.

Nuorehkona opettajana olen välillä hupaisassa kaksoisagentin roolissa. Toisaalta diginatiiviuskoisten mukaan osaan kaiken syntymävuoteni perusteella luonnostani – tai vähintäänkin opin kaiken vaivattomasti. Toisaalta välillä tuntuu esimerkiksi uutisoinnin ja mielipidekirjoitusten perusteella, että ammattini puolesta edustan jotain esihistoriallista muumiota, joka saarnaa kateederiltaan karttakeppi kädessä ja näyttää piirtoheittimeltä hieroglyfejä ja riimukirjaimia eikä ole koskaan poistunut pölyisestä luokkahuoneestaan. Totuus on varmasti jossain siellä välissä.

Prenskyn artikkelin julkaisemisesta kulunut 16 vuotta on pitkä aika, mutta ei ehkä kuitenkaan niin pitkä kuin äkkiseltään ajattelisi. Puhelinmallit, tietokoneohjelmat ja sovellukset ovat toki matkan varrella muuttuneet moneen kertaan, mutta koulun tai opettajan ei ole edelleenkään syytä ryhtyä miksikään help deskiksi tai käytönopastajaksi. Se olisikin tuhoon tuomittu kilpajuoksu aikaa vastaan, sillä tekniikka vanhenee nopeasti. Moni perusasia opetustyössä on kuitenkin säilynyt samana, eikä tekniikan luontainen läsnäolo edelleenkään tee kenestäkään automaattisesti mestaria sisältöasioissa. Lapsi tarvitsee edelleen vanhempiensa apua vaikkapa oikean ja väärän omaksumiseen, olkoon kyse sitten reaalimaailman leikkipuistossa tai netissä tapahtuneista tilanteista. Aivan samoin oppilas tarvitsee opettajansa apua omaksuakseen tarvittavat taidot esimerkiksi olennaisen erottamiseen epäolennaisesta tai faktan erottamiseen valheesta.

Ajatellaanpa hetki vielä lukutaitoa, jota ilman mielestäni ei tätä(kään) asiaa voi lähestyä. Toivoisin, että lukutaidon merkitys välttämättömänä taitona myös digimaailmassa tiedostettaisiin vielä nykyistä paremmin myös päättäjätasolla. Ministereitä ja virkamiehiä huolestuttaa erityisesti monen nuoren kadoksissa oleva opiskelumotivaatio, jota yritetään herätellä esimerkiksi digitalisaation ja valinnaisuuden lisäämisen kautta. Samaan aikaan kuitenkin esimerkiksi lukutaitoa mittaavan äidinkielen ja kirjallisuuden ylioppilaskokeen laajuutta ollaan kaventamassa puoleen nykyisestä. Samoin lukemista ja luetun ymmärtämistä vaativien reaaliaineiden painoarvoa kevennetään jatkuvasti. Tämä tuntuu ristiriitaiselta. Uskon myös, että koulumotivaatioon tai sen puutteeseen hyvinkin olennaisesti vaikuttavat syyt saattavat usein löytyä ihan muualta kuin koulurakennuksen sisältä: Pisa 2015 –tuloksissa ilmennyt sosioekonomisen taustan kasvussa oleva vaikutus oppimistuloksiin, alueelliset erot koulujen välillä sekä monissa tutkimuksissa esiin tuodut nuorten mielenterveysongelmat ja avun saamisen vaikeus ovat jääneet mielestäni uudistuspuheessa huolestuttavan vähälle huomiolle. Meille ruohonjuuritasolla eli kouluissa työskenteleville nämä asiat näkyvät joka päivä.

Minun mielestäni keskittymällä laitteiden ja ohjelmien hallintaan niin päätöksenteossa kuin opetuksen sisältöjä suunniteltaessakin käännetään katse pois olennaisesta. Oman empiirisen ja täysin subjektiivisen, tieteellistä tarkastelua kestämättömän mutu-tutkimukseni eli reilun kymmenen vuoden opetuskokemukseni perusteella erot oppilaiden ja opiskelijoiden välillä nimenomaan mediasisältöjen osaajina ja tuottajina ovat ikäluokkien sisällä todella suuret ja kasvavat koko ajan. Ikäluokkansa huiput tunnistavat vaivatta kaikenlaisia tekstilajeja, tuottavat vaivatta niin pakinan kuin tiedotteen ja ymmärtävät helposti lukemansa sekä osaavat myös tarkastella sitä kriittisesti. Monesti samat opiskelijat vieläpä kuvaavat vapaa-ajallaan huikeita lyhytelokuvia, ottavat ja käsittelevät ammattimaisia kuvia Instagram-tililleen, ylläpitävät suosittua YouTube-kanavaa ja pyörittävät sen oheistuotebisnestä tai koodaavat jonkun it-firman palkkalistoilla.

Toisessa ääripäässä ovat ne juuri ja juuri lukutaitoiset, joille jo puolen sivun mittaisen tekstin lukeminen aiheuttaa suunnattomia vaikeuksia. Kun pääsee loppuun, alkuosa on jo haihtunut mielestä. Itsensä ilmaisu ja tekstin tuottaminen ymmärrettävällä yleiskielellä tai edes kokonaisin lausein tuntuu ylitsepääsemättömältä. Oman kokemukseni mukaan molempien sukupuolten edustajia löytyy molemmista ryhmistä, ja myös monella pojalla on erinomainen lukutaito ja tekstin tuottamisen valmiudet. Mutta kuten julkisessa keskustelussa on todettu ja uusimmissa Pisa-tuloksissakin havaittu, jälkimmäisestä ryhmästä löytyy poikia tyttöjä enemmän. Tuntuu, että sekä hyvä- että huono-osaisuudella on taipumus kasaantua. Diginatiivihehkutus hämärtää toisinaan tosiasioita.  Nämä ”lähes lukutaidottomat” eivät suinkaan ole aina (lue: juuri koskaan) vaikkapa erinomaisia nettipelaajia tai ohjelmoijia, vaan usein lukutaidon lisäksi myös ihan perustaidot sekä ennen kaikkea halu oppia puuttuvat. Siinä tilanteessa, jos koskaan, mielestäni korostuu opettajan rooli: ohjaajana, opastajana, kannustajana tai kasvattajana tilanteen mukaan. Joskus toki myös kriisityöntekijänä tai ihan vaan juttukaverina.

Jokainen osaa selailla nettiä, kuunnella musiikkia ja pelata, mutta opettaja voi tarjota työkaluja esimerkiksi siihen, mitä saa tai kannattaa kirjoittaa toisesta ihmisestä ja miten erottaa vaikkapa valeuutisen aidosta. Taitava mediasisältöjen kuluttaja voi kasvaa taitavaksi osaajaksi, kunhan saa tarvitsemaansa apua, tukea ja kannustusta. Kaikkien ei  todellakaan tarvitse osata esimerkiksi koodata, mutta ymmärtävän lukemisen taidon lisäksi vaikkapa nettikirjoitteluun liittyvä lainsäädäntö sekä lähdekritiikki ovat nykymaailmassa suorastaan eloonjäämistaitoja. Niiden omaksumisessa opettaja voi auttaa – myös puhelimet käsissä syntyneiden sukupolvea.

 

Lähteet:

Kupiainen, Reijo 2013: Diginatiivit ja käyttäjälähtöinen kulttuuri. Widerscreen 1/2013. http://widerscreen.fi/numerot/2013-1/diginatiivit/ (viitattu 7.6.2017)

Pisa 2015: Suomalaisnuoret edelleen huipulla pudotuksesta huolimatta. Opetusministeriön tiedote. http://minedu.fi/artikkeli/-/asset_publisher/pisa-2015-suomalaisnuoret-edelleen-huipulla-pudotuksesta-huolimatta (7.6.2017)

Prensky, Mark 2001: Digital Natives, Digital Immigrants. http://www.marcprensky.com/writing/Prensky%20-%20Digital%20Natives,%20Digital%20Immigrants%20-%20Part1.pdf (7.6.2017)

Vallinkoski, Anu 2017: Mikä ihmeen diginatiivi? Yliopisto-lehti 2/17. https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/mika-ihmeen-diginatiivi-0 (7.6.2017)

Kategoria(t): Uncategorized | Yksi kommentti

Sote, reformi ja digitalisaatio

Tässä on kolme isoa sanaa, mitä on meillä sosiaali- ja terveydenhuollon perustutkinnossa (lähihoitaja) pyöritelty paljon, ja vuonna 2018 tullaan vielä pyörähtämään pyörremyrskyn tavoin…luulen niin. Olen päässyt RoboBisnes ja Digisote-hankkeiden järjestämiin työpajoihin tänä keväänä, jonka pohjalta kirjoitan tämän esityksen. Ja reformi itsessäänhän on tullut ammatillisessa koulutuksessa tutuksi eri julkaisuissa. Eli pohjimmainen ihmettely tälle esseelle on, miten otamme digitalisaation uusissa tutkinnon perusteissa huomioon, kun maailma ja ammatit muuttuvat ympärillämme.

Digitalisaatio ja reformi: Vuonna 2018 astuvassa ammatillisen koulutuksen reformissa digitalisaatio on tuotu esille. Koulutusta on tarkoitus uudistaa ja tuoda lähemmäs työelämää, samalla tavoitteena on Uudistaa ja digitalisoidaan ammatillisen koulutuksen järjestäjien toimintaprosesseja ja oppimisympäristöjä. Digitalisaatiosta on tarkoitus tehdä ”hyvärenki”. Tällä hetkellä tämä näkyy mm. tutkinnonperusteiden uudistamistyössä. Olen päässyt tutustumaan luonnoksiin ja antamaan kommentteja yhdistettyyn kuntoutuksen ja vanhustyön osaamisalaan, ja siellä selkeästi, samoin kuin pakollisissa tutkinnonperusteissakin, digitaalisuus tulee esille. Se on integroitu kriteeristöihin sisälle, ei erikseen aineisiin. Samaa pohdimme sote kehittämistyöryhmässä, eli kun teemme toteutussuunnitelmia, niin digitalisaatio tulisi olla kaikissa oppiaineissa sisällä, ei enää erikseen opetettavana aineina. Ja juuri digitalisaation jatkuvuus eri oppiaineissa vaatii omalta osaltaan tarkkaa suunnittelua tai yhteistyötä opetusalojen kesken. Erilaisia digitalisaation menetelmiähän jokainen opettaja voi opetuksessaan sitten soveltaa kuten haluaa.

 

SOte ja digitalisaatio: Täällä Pohjois-Karjalassa on vuoden alusta PKSSK muuttunut Siun Soteksi. Eli olemme aloittaneet jo lähtölaskennan, digitaalisuudesta en tiedä sen tarkemmin miten se on aiottu toteuttaa. Pääosassa ovat varmaan asiakkaille tarjottavat sähköiset palvelut sekä asiakkaiden terveysdatan kerääminen erilaisin menetelmin. Digitalisaatiolla pyritään osaltaan rahojen säästämiseen, mutta myös asiakkaiden terveysriskien ennaltaehkäisyyn. Digitalisaation 9 periaatetta on nähtävissä tästä linkistä: http://vm.fi/digitalisoinnin-periaatteet

Sähköiset palvelut tarkoittavat sitä, että asiakkaat käyttävät omatoimisesti palveluja, palveluja on myös ammattilaisille (kirjaaminen) ja myös ammattilaisten kanssa (tiedon välitys). Lisäksi on tukipalveluja esim. apteekit, joissa on jo robotiikkaa hyödynnetty. Tulevaisuutta on, että kanta-arkistosta löytyy asiakastiedot, josta kantaosiosta voi asiakas käydä jatkossa esim. labratuloksiaan katsomassa (ei vielä käytössä). Tulevaisuudessa (kansallinen palvelu) asiakastietoa liikkuu eri palvelujen kesken, myös yksityisten. Kansalaisella ns. yhden luukun periaate. Tavoitteena on että esim lääkärit ja asiakkaat näkevät saman näytön, ei enää erikseen ammattilaisille omia järjestelmiä. Tässä parin minuutin huumorilinkki, mitä on sähkäinen asiointi. https://www.youtube.com/watch?v=ywceYxKfqv8 Hämeenlinnan sähköinen asiointi.

Sotessa tärkeätä on asiakaslähtöisyys, asiakkaiden omavastuu tulee lisääntymään. Pääosa asiakkaista haluaa käyttää sähköisiä palveluja, kaikki eivät siihen pysty.

Asiakaslähtöisyys sotessa tarkoittaa palvelu tehdään asiakkaan tarpeita varten, ei toisinpäin. Tulevaisuuden asiakkailla 10% korkean hoidon taso, 30% laajempi hoidon tarve, nämä käyttävät edelleen ns. peruspalveluja. Sosiaali- ja terveysalan asiakkaista nämä ryhmät käyttävät n. 80% palveluista, tälle porukalle tulee kehittää tehokkaampi palveluprosessi (Palvelumuotoilu). Ne, jotka tulevat käyttämään digitalisaatiota itse”Digitalisaation suurkäyttäjät”, ovat ne joilla on satunnainen hoidontarve (60% väestöstä).

Yhteenveto: No miten tämä vaikuttaa minun työhöni opettajana. Minun tulisi tietää edes jotain tästä kaikesta J Eli tutkinnonperusteista kun muokkaamme toteutussuunnitelmat, tulisi meidän moniammatillisesti pohtia miten digitalisaatio soluttautuu opetukseemme luonnollisesti ja mitä sote-osa-alueen digitaalisia ominaisuuksia tuomme esille missäkin opetuksen vaiheissa. Tutkinnonperusteissa mainitaan selkeästi mm lääkerobotit, sähköiset tietojärjestelmät, eettinen käyttäytyminen mm.sosiaalisessa mediassa. Opettajien täytyy myös pysyä ajanhermoilla sote-muutoksessa sekä ammatillisen reformin vaatimuksissa. Digitaalisuus liittyy tulevaisuudessa vahvasti molempiin.

Johanna Karjalainen /Digimimmit 🙂

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Vertaisarviointi

Käytän tosi paljon vertaisarviointia. Osaksi siksi, että arviointi ei ole lempipuuhaani; osaksi siksi, että useampi silmäpari näkee aina enemmän kuin yksi; osaksi siksi, että haluan opiskelijoideni saavan mahdollisimman kattavaa arviointia. Oma aikani ei millään riittäisi esim. 90 blogin detaljitason arviointiin kirjoitusvirheineen.

 

Yksi esimerkki käyttämästäni vertaisarviointilomakkeesta löytyy täältä (käytän itse ihan samaa pohjaa arvioidessani opiskelijoiden blogeja): https://haagahelia-my.sharepoint.com/personal/h01383_haaga-helia_fi/_layouts/15/guestaccess.aspx?guestaccesstoken=E7ckDnWJIHRelwhI3drWroE5N84LQga4CLzDvPH2Hnc%3d&docid=06e0c4593753a4abfb312514494da4f79&rev=1

 

Ihan parasta vertaisarviointi on silloin, kun vertaisarvioija löytää jonkun sellaisen ’helmen’ blogista, joka itseltäni olisi mennyt ohi. Suurin arvo tulee kuitenkin sitä kautta, että saavat useamman ihmisen näkökulman; jos yhdelle aihepiiri on vieras, toiselle se saattaa olla tuttuakin tutumpi ja rakkaampi.

 

Tällä hetkellä vertaisarviointi tapahtuu siten, että jokaisen opiskelijan on vertaisarvioitava kolmen muun blogi. Vertaisarvioinnit lisätään kurssin omalle Moodle-sivulle, joten jokainen voi nähdä jokaisen vertaisarvioinnin. Parasta mielestäni vertaisarvioinnin käytössä on ollut se, että opiskelijat alkavat itse hahmottaa arviointikriteereitä, eli soveltavat vertaisarvioinnissa oppimaansa omassa työssään – eli helpottavat minun työtäni 😊

Kategoria(t): Uncategorized | 2 kommenttia

Kehittäminen rakenteisiin

Ehdin jo nurista blogisivustolla perusasioiden opettamisen vaikeudesta kollegoille.

 

Ensimmäisestä koulutuspäivästä jäi mieleen kouluttajan painokas viesti: todellista kehitystä ei voi tapahtua, ellei systemaattinen koulutus ole rakenteissa mukana. Tämä tuntui lohdulliselta, koska oppilaitoksessani TVT-koulutusta ei vielä ole. Opistossamme on johdon rekrytoinnit käynnissä ja tämä menee toistaiseksi kaiken edelle. Ensi lukuvuonna saamme ehkä resursseja pitää koulutusta työpajoina tai yksityisenä ohjauksena. Tähän asti suurin osa digiasioista ja TVT- tuesta on hoitunut käytäväkeskusteluina tai kahvihuoneessa – hei olisko sulla aikaa -tyyliin. Kollegat ymmärtävät hyvin, ettei aikaa usein ole eivätkä kysy apua. Lopputuloksena on, etteivät kunnalle hankitut o365, ilmaiset padit, taltiointivälineet, dokumenttikamera, bluetooth-kaiuttimet liity opettamiseen juuri mitenkään.

 

Pitäisi luoda tarve ja kiinnostus opettajakollegoille käyttää tarkoituksenmukaisesti digiä. Vastarinta uutta kohtaan on melko voimakasta, mutta vähitellen ehkä jo ensi lukuvuonna opastan halukkaille perusasioita lisää. Toivottavasti silloin kehittäminen on rakenteissa. Nyt minulla on ainakin kouluttajien sanoma tuki johdolle vietäväksi. Luulisi opiston budjetista löytyvän muutaman tunnin opetukseen rahoitus. Suunnitelmanani on opettaa ainakin tallenteiden tekeminen ja niiden jakaminen sujuvaksi osaksi musiikkiopiston arkea.

 

Odotan kurssilta käytännön ideoita, joita voisi soveltaa soitonopetuksen ja digin yhdistämiseksi. Opettajien ryhmän luominen voisi olla hyvä idea. Kunhan perusasiat saadaan kuntoon. Kiinnostus herää varmasti, kunhan löytyy arjen helpottavia uusia käytänteitä, jotka eivät olekaan niin vaikeita kuin aluksi oletettiin.

 

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Google Classroom ja oppilaiden oikeudet

 

Viime aikoina Facebookissa GSE –ryhmässä  alkoi vilkas keskustelu siitä, että Google kerää tietoa jopa alaikäisistä oppilaista. Softpedian ja Electronic Frontier Foundationin mukaan Google kerää muun muassa oppilaiden tietokoneilla tekemiä hakuja ja hakutermejä, syntymäpäiviä, asuinpaikkoja, nimiä, yhteystietoja sekä tietoja tavoista käyttää internetiä. Googlen edustaja Suomessa korostaa sitä, että organisaatiotilin (GSE) takana on sopimus Googlen ja organisaation välillä. Asia kuitenkin huolestuttaa monia, vaikka sopimuksen mukaan Google pitää huolta sitä, että palvelu noudattaa kansallista ja EU-lainsäädäntöä.

 

Käytän melkein päivisin alakoululaisten kanssa Google Classroomia, joka on todella helppokäyttöinen ja muut palvelut on integroitu siihen hyvin. Huomasin, että Google Classroomiin kirjautumisessa oppilailta pyydetään myös puhelinnumero. Jotkut oppilaat laittavat numeron miettimättä, mihin tämä tieto heistä menee. Kun taas toiset kyselevät opettajalta, saako näitä tietoja laittaa vai ei.

 

Google ei tietenkään ole ainoa, joka kerää kaikenlaista tietoa, mutta fakta on se, että kaikki, mitä me teemme netissä sähköisten palveluiden kautta on tavalla tai toisella kytketty meidän henkilökohtaisiin tietoihimme. Aikuisena mietin aina, mitä laitan nettiin ja mitä en, mutta sama asia täytyy opettaa lapsille jo pienestä pitäen. Se ei ole helppoa eikä itsestään selvää, varsinkin kun kysymys tulee yllättäen lapsen räplätessä kännykkää.

 

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Tunnelmia koulutuksen alusta

Digikehittäjäopettajakoulutus alkoi viime viikolla. Olen innostunut siitä, että vihdoin saan koulutusta työhön, jota olen tehnyt jo vuoden. Myös mahdollisuus systemaattiseen kehittämiseen ja harjoitteluun kiinnostaa. 

Koulutuspäivän aikana mietin usein systemaattista kehittämistä. Koulutuksen vetäjillä oli selkeä teoriapohja ja käytännön esimerkkejä tukemassa näkemystä siitä, että mitään ei tapahdu, jos kehittäminen ei ole rakenteissa. Seuraava kysymys onkin, miten kehittäminen saadaan arkeen. Yhtenä vaihtoehtona ovat tietenkin YT-ajat, mutta usein spontaanit käytäväkeskustelut ovat hedelmällisimpiä, vaikka ne eivät tavoita kaikkia. Miten spontaanin keskustelun ja aidon tarveen tuoman kontaktin tunnelman saisi kopioitua järjestettyyn koulutukseen? Miten koulutus tavoittaisi ne opettajat, joilla voimavarat uuden edessä ovat vähissä tai täysin lopussa?

Koulutuksessa haluan oppia kouluttamaan erilaisia opettajia ja varsinkin kannustaa heitä omaan vastuunottoon. Viimeksi eilen pidin pajan, jossa montaa opettajaa piti kädestä pitäen auttaa yksinkertaisten asioiden selvittämiseen. Haluaisin myös pystyä vastaamaan erilaisiin pulmiin, joita opettajat kohtaavat päivittäisessä työssään. Toisaalta on tärkeää myös pystyä rajaamaan työ muuhun kuin it- vastaavana toimimiseen. Uskon, että koulutus antaa uusia ideoita oman pedagogisen tyylin ja mallin kehittämiseen. Kokemattomalle opettajalle oman opettajuuden kehittäminen on erityisen tärkeää, vaikka joskus tuntuu, että uusien asioiden taakka on suuri: Pitää ryhmäyttää, pitää opettaa vuorovaikutustaitoja, pitää hallita ryhmää, pitää coachata opettajia – pitää jaksaa itse omassa työssään.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi