Täydennyskoulutus”politiikkaa”

Yliopiston lehtori Jari Laru Oulun Yliopistosta vastasi mielestäni osuvasti Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessaan 4.10.2017 kuluneena syksynä mediassa ja varmasti monessa opettajanhuoneessakin vahvasti velloneeseen ”Digi ei, digi juu” -keskusteluun nostamalla esille opettajien tarpeen täydennyskoulutukseen onnistuneen digiloikan (lue:pedaloikan) toteuttamiseksi kouluissamme.

Olen myös itse seurannut mielenkiinnolla tänä syksynä miltei käsiin räjähtänyttä digikeskustelua ihmetellen sitä fanaattisuutta, millä opettajat ovat joko digin puolesta tai sitä vastaan. Itse tiivistän ajatukseni digin rantautumisesta keskuuteemme erään lastenlaulun sanoja lainaten ”Sitä ei voi ylittää. Sitä ei alittaa. Sitä ei voi kiertää. Täytyy mennä läpi!”. Digi on tullut yhteiskuntaamme jäädäkseen, emmekä voi kouluissakaan millään verukkeella pitäytyä sen ulkopuolella. Meidän opetuksen ammattilaisten on oltava digimuutoksessa mukana, halusimme tai emme, työmme oikeutuksesta käsin katsottuna ensisijaisesti oppilaidemme vuoksi.  Paikoilleen jämähtäneen eipäs-juupas -väittelyn sijaan tilanteen suoraviivaisempi hyväksyminen mahdollistaa sitä paitsi energian kanavoimisen paremmin välineiden etsimiseen tilanteen haltuun ottamiseksi.

Larun tarjoama lääke digimuutoksen selättämiseksi on täydennyskoulutus, ja se onkin vaivatonta niellä. Miten helppoa onkaan vastustaa asiaa, jota ei oikein ymmärrä, ja miten turhalta vastustaminen alkaa tuntua, kun pääsee osalliseksi osaamisesta? Opetus- ja kasvatushenkilöstön digikouluttautumisen tarve on tässä kohtaa todellinen, oman koulun ja etenkin oman henkilökohtaisen digiosaamisen tasoa mikrotason esimerkkinä tarkastellen jopa melkoinen. Mahdollisuudet kouluttautua ja itse koulutustarjonta vaihtelevat käsittääkseni kuitenkin Suomessa alueellisesti vielä paljon. Helsinkiläisenä opettajana koen olevani etuoikeutetussa asemassa, koska mahdollisuuteni maksuttomaan, osin jopa työajalla tapahtuvaan, koulutukseen ovat runsaat, kun koulutusta tarjoavat oman työnantajan lisäksi myös muut toimijat. Yhteiskuntamme päättävien tahojen tehtävänä onkin laittaa oma rikkansa digirokkaan ja saattaa koko valtakunnan opetusväki samalla viivalle koulutuksen suhteen ASAP.

Kun puitteet täydennyskoulutukseen ovat kunnossa, ei kouluttautuminen sitten olekaan enää kuin omasta aktiivisuudesta kiinni.  Mutta mistä lähteä liikkeelle, kun ei oikein tiedä, mistä lähteä liikkeelle? ”Teknologian opetuskäyttö vaatii erittäin huolellista suunnittelua ja oppimisprosessien ymmärrystä” toteaa Laru. Miten saada ensikosketus siihen, millaisella digillä lähestyä omaa pedagogista osaamistaan, täydentää sitä, saada digi ja peda edes  keskustelemaan keskenään, saati sitten aitoon vuorovaikutukseen? Digimaailma opetuspuolellakin kun alkaa olla pullollaan niin moninaisia alustoja ja sovelluksia, että ensimmäisiä digiaskeleitaan ottava opettaja tukehtuu helposti runsauden ”pullaan” jäädessään asian kanssa yksin. Itse ainakin olen omassa digioppimisessani ollut monesti kirjaimellisesti piuhat ristissä, kun on ollut vaikea saada otetta siitä, mistä ja miten aloittaa.

TUTOR-konseptin on varsin viisaasti ajateltu auttavan opettajaa digimäessä. Yhteisopettajuuden ideana lienee myös ylipäätänsä luoda mahdollisuuksia oppia ja kehittyä ammatissaan yhdessä kollegoiden kanssa omaa varsinaista työtään tehden. Tällä hetkellä molemmat hienot konseptit tuntuvat kuitenkin kaatuvan opetusalan työaikarakenteisiin, ainakin edustamani perusopetuksen puolella. Oman pienen helsinkiläisen kouluni TUTOR-opettaja saa ansiokkaaseen digiyhteistyöhönsä työaikaa kokonaisen yhden vuosiviikkotunnin. Sinällään ansiokasta panostusta aiempaan nollatasoon verrattuna, mutta kuitenkin varsin riittämätöntä nostamaan koulumme opettajat digisuosta. Yhteissuunnitteluaikahan on tunnetusti venynyt, paukkunut, nitissyt ja natissut liitoksistaan jo pidemmän aikaa, tarkastelee asiaa kummalta puolelta pöytää tahansa. Ruohonjuuritasolle kaivataankin kipeästi uusia ratkaisuja ja rakenteita digioppimisen mahdollistamiseksi aitona työssä oppimisena, jolloin opettajan digikehittyminen ei ole mikään irrallinen prosessi eikä missään määrin pois oppilaiden pedagogisesta kohtaamisesta. Ratkaisut eivät myöskään voi jäädä yksittäisten opettajatyöparien, koulujen tai edes kuntien tasolle löydettäviksi, vaan niihin tarvitaan yhtä lailla valtakunnan tason sanoja ja etenkin tekoja.  Niitä odotellessa ”Digi ei, digi juu” -keskustelu jatkunee entisenlaisenaan, ellei entistäkin ehompana.

Mainokset

Tietoja openaatoksia

Helsinkiläinen erityisopettaja, joka loikkaa digiä!
Kategoria(t): Uncategorized. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s