Mihin olemme menossa ?

Kun strategiasta puuttuu strategia

Innostuinpa kerran taas niin mahdottoman tylsän ja turhan kokouksen aikana ynnäämään kaikkia tällä hetkellä käytössämme olevia sovelluksia ja alustoja. Jokapäiväiseen tai ainakin jokaviikkoiseen arsenaaliini kuuluu Skype, Hangouts, Google Drive, Googlen dokumentit, Campus pro, Wilma, Skola 24, Intranet, Adobe Connect, Classroom, Answergarden, Quizlet, Kahoot, Didactor, Facebook ja What´s app. Esimies varmaankin otaksui minun kirjoittavan innokkaasti muistiinpanoja kokouksesta. En muista siitä mitään.

En voi kylliksi painottaa miten tärkeää olisi ensin tehdä se kuuluisa strategia, sitouttaa opettajan siihen, opettaa ensin opettajille miten homma tehdään ja vasta sitten tabletit oppilaille. Nyt mennään päinvastaiseen suuntaan, koska haluammehan olla paikallislehden sivuilla esillä kertomassa miten erinomaisen hienosti olemme pysyneet digiloikassa mukana. Sillä aikaa kun johto tyytyväisenä leikkaa lehdestä artikkelin seinälleen kaikkien ihailtavaksi vetää opettaja syvään henkeä, taistelee orastavaa ahdistusta vastaan ja ottaa juuri heti sitten saamansa tabletin kainaloonsa ja toivoo ettei kenelläkään ole mitään kysyttävää kyseisestä vekottimesta. Miten ihmeessä sen saa edes päälle ??

En usko että digiloikassa kyse olisi opettajien vastustamisesta, vaikka toki sitä meidänkin koulussa on. Suuri osa ihmisten suhtautumisesta johtunee epävarmuudesta. Opettaja kun on enimmäkseen tottunut siihen että homma on jotenkuten hallinnassa on helisemässä kun ei enää hallitse luokkansa tekniikkaa. Kontrollin tunne häviää. Ei kiva.

Yle uutisoi v. 2015 opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasosen huolesta digitaalisten oppimisvälineiden hyödyntämisestä suomalaiskouluissa:

”Ministerin mukaan teollistuneiden maiden järjestön OECD-selvitys osoitti, että Suomessa koulut ovat teknologisesti verrattain hyvin varusteltuja, mutta tietokoneita, tabletteja ja älypuhelimia hyödynnetään oppimisessa keskimäärin vähemmän kuin muissa OECD-maissa”.

On kuitenkin syytä varoa ettei opetuksesta tule sovellusten kanssa kikkailua ja temppujen temmellyskenttä. Satunnainen lukija varmaankin ajattelee ettei tietenkään tule, mutta olen nähnyt ja osittain myös kokenut miten sovellukset ja erilaiset alustat otetaan ensin käyttöön, ja vasta sen jälkeen mietitään miksi. Mitä niillä voi tehdä ?

Vaikka itse olen lapsenomaisen innostunut digin tuomista mahdollisuuksista ja aion vastedeskin kouluttautua oppimaan lisää, en voi olla tuomatta esille muutama ajatus kaukaisesta lapsuudestani.

Kuuntelin tuossa jonkin aikaa sitten tunnetun pedagogisen vaikuttajan esitystä, ja taas tunsin itseni keski-ikäiseksi. Oppilaat saavat kuulemma valita mitä tänään tehdään. Ei tietenkään niin ettei mitään rajoja olisi, mutta kuitenkin. Saavat päättää tuntuuko nyt siltä että aloitamme päivän matikalla vai maantiedolla. Minusta taas tuntuu että olemme menossa ihan väärään suuntaan. Olin hiljaa, halusin kuulla perusteluja. Toinen tärkeä teesi oli että koulussa oppimisen pitää olla hauskaa. Nyt oli jo huomattavasti vaikeampaa hillitä joskus niin turhaa aloitekykyäni. No kivahan se on jos näin on että koulussa on kivaa, ja tottakai jotkut asiat jäävät paremmin mieleen, mutta jos tuo hauskuus ja mielekkyys ovat johtotähtinä, ei mausteina, on tuloksena suunta joka ei ole oppilaan eduksi. Työelämässä kun kukaan ei kysele mitä haluat tehdä ja mihin tahtiin, tai tuntuuko nyt siltä että voisit tehdä sen kuukausiraportin, vaan silloin tehdään.

Kävin kouluni 70-80-luvulla enkä muista yhtään ikävää tilannetta tai tunnetta vaikka meillä ihan perinteinen koulu olikin, liitutauluineen ja ulkoa lukuineen. Elävästi muistan miten opettaja käski meidän harjoitella kertotaulut, yksi kertotaulu / viikko. Oi, sitä puurtamista ja ulkoa muistelua ! Mutta osaan ne vielä tänä päivänä, samaten Maamme-laulun sanat molemmilla kotimaisilla, monet runot jne. En ole koskaan edes miettinyt asiaa siltä kantilta että minua pakkosyötettiin tai että oppiminen ei ollut kivaa. Koulussa oltiin ja siellä opittiin. Joskus oppi meni ihan ohi, mutta väitän että vaikka kuinka tietokoneet ja tabletit olisivat olleet olemassa minun kouluaikanani, en olisi ollut yhtään sen parempi matikassa tai fysiikassa. Paraskaan sovellus ei korvaa hyvää opetusta.

Ovathan toki ajat muuttuneet, ja digitaalisuus haasteineen ja myös mahdollisuuksineen ovat vallanneet luokat tai ainakin koulun johdon.

Kuitenkin muistuttaisin että liitutaulu ei ole poissuljettu. Kun lähdemme innokkaina kohti uusia pedagogisia ratkaisuja, on hyvä muistaa että vanha ei välttämättä ole aina huonoa. Jos se on muuten toimiva, sen voi modernisoida. Opiskellessani aikoinaan opettajaksi painotettiin miten jokaisen oppimistyyli tulisi huomioida. Digitalisaation alla tämä olisi syytä muistaa. Kaikki oppilaat eivät opi tietotekniikan avulla, ja hämmästyksekseni yhä useampi nuori haluaa ja jopa pyytää että pidän perinteisen luennon tai toivovat oppikirjaa. Oppilaani ovat kaikki 16 v + ja opiskelevat siis ammatillisessa oppilaitoksessa. Olen miettinyt näitä syitä ja myös kysellyt heiltä millä tavalla he kokevat luennot verrattuna etäopintoihin. Osa haluaa mahdollisuuden kysellä heti, osaa kaipaa läsnäoloa, osa haluaa minut fyysisesti viereen auttamaan tehtävissä. Täytyy muistaa että he ovat vielä ”pieniä”, erittäin herkässä iässä olevia nuoria jotka ei välttämättä saa tarpeeksi aikuisen läsnäoloa muuten.

 

Olen joululauluja kuunnellessani pohtinut digiloikkaa noin yleisellä tasolla ja miettinyt että sehän on kuin kuoro. Kuoron johtaja valitsee kappaleet ja kertoo muille miten se lauletaan ja tulkitaan. Kappaleet harjoitellaan kunnolla ennen konserttia. Jokainen tekee oman osuutensa, tulee harjoituksiin valmistautuneena ja saa kuoron johtajalta ohjeita miten toimia. Kun on tarpeeksi harjoiteltu ja osataan homma, on aika mennä yleisön eteen.  On hienoa esiintyä kun on tunne että on tehnyt kaikkensa ja on harjoitellut tarpeeksi. Siitä tulee uskomattoman hyvä fiilis, ja taas jaksaa opetella uusia kappaleita. Onnistumisen kautta siis. Olemme ammattitaitoista porukkaa. Kyllä me digiloikan hoidamme kunhan meille ensin annetaan tarvittavat nuotit ja annetaan tarvittava koulutus. Digimuutos ei saa olla johdon egotrippi, vaan yhteinen päämäärä.

Mihin sitten olemme menossa ? Digitalisaatio on tätä päivää, tuo huikeita mahdollisuuksia ja auttaa oppilasta oppimaan monella eri tavalla. Myös opettajan työ muuttuu. Minulla saattaa mennä monta tuntia uutta sovellusta tutkien, blogeja lukien ja uusien ideoiden löytämiseen. Innostun kaikesta uudesta. Aina välillä laitan kuitenkin jarrut pohjaan luokassa, otan tuolini ja menen ryhmäni keskelle, laitan tietokoneen ja puhelimen pois, ja puhumme toisillemme.

Loppujen lopuksi, ei oppilas vuosien kuluttua sitä mainiota sovellusta muista. Hän muistaa sinut.

Digital Detox

Teknologian kehitys on kasvattanut yksilön vaikutusmahdollisuuksia ja ymmärrystä maailmasta. Tänä päivänä digitaalisissa verkostoissa tieto liikkuu nopeasti ja kannustaa meitä osallistumaan ja rakentamaan suhteita mitä erilaisimmissa verkostoissa ja ympäristöissä. Tämän innoittamana verkossa liikkuva autobiografinen aineistokin on lähtenyt räjähdysmäiseen kasvuun ja esimerkiksi älypuhelimien välityksellä selfiet yms. on mahdollista jakaa älykkään näppärästi ja nopeasti. Saamme ja jaamme siis arkitietoa verkostoissamme ja tulemme tietoisiksi paikoista ja tapahtumista. Vaikka me nukumme, tiedotusvälineet kuitenkin muistuttavat siitä, että maailma ei koskaan nuku.

Elämämme näyttäisi olevan siis läpinäkyvämpää kuin koskaan aiemmin. Näyttöä koskettamalla meille avautuu lähes koko maailma. Luin artikkelin Economist –lehdessä (Do social media treathen democracy?),  jossa kirjoitettiin sosiaalisen median olevan uhka demokratialle. Artikkelista löytyy mm. tietoa siitä, että älypuhelimen käyttäjät Yhdysvalloissa koskettavat näyttöä keskimäärin 2600 kertaa päivässä, innokkaimmat heistä jopa tuplasti. Jäin itse miettimään, että kuinka usein itse kosketan näyttöä ja altistun pintatiedolle. Artikkelin innoittaman en kuitenkaan laskenut käyttönäppäilyjäni.

Samaan aikaan Guardianissa oli artikkeli: Why we millennials are happy to be free of social media tyranny. Artikkeli käsittelee otsikkonsa mukaisesti sosiaalisen median käyttöä, ja erityisesti käytön rajoittamisesta seuraavaa hyvinvointia. Kertojina milleniaalit, joita myös usein diginatiiveiksi kutsutaan. Artikkelia lukiessani mietin, että heillä luulisi jo olevan käytössään osaaminen, joka ei ainakaan kuormita osallistumista ja samaan hetkeen mietin, että ehkäpä juuri sen takia käytön rajoittaminen onkin helppoa. Ovatko nämä milleniaalit siis jo edellä kävijöitä?   Mietin omalla kohdallani tätä detoxia, ja totesin, että tällä hetkellä se ei ole mahdollista.

Miten peilaan sitten edellä olevaa omaan osaamiseni kehittymiseen. Tämän koulutuksen myötä olen alkanut kiinnittää huomiota aiheeseen liittyvään uutisointiin, suurella mielenkiinnolla. Peilaan uutisointia osaamisen kehittymiseen ja kehittämiseen, ja pohdin mitä kulloinenkin tieto omalla kohdallani tarkoittaa tai miten se peilautuu tulevaisuuteen. Peilaan ajatukseni koulutukseemme: miten moniin mahdollisuuksiin, oppimisympäristöihin ja sovelluksiin saimmekaan tutustua, jotka mahdollistavat tai ovat edellytys digiajassa toimimiseen. Se oli kerrassaan hienoa. MUTTA, samalla mietin myös sitä, kuinka tärkeää on tiedostaa omat toimintatapansa myös uuden edessä ja mitä, ja miten välittää tietoa, vaikka tuleville opiskelijoille. Mietin siis omia laitteiden näyttö- että käyttökertoja koulutuksemme aikana. Tulin näppäilleeksi tavallista useammin tablettiani, puhelinta ja tietokonetta. Asiasisältö ja yhteisöllisyys loivat iloa, mutta useamman sivuston surffaus välillä tuntui haasteelle. Kokemuksen tuoma oivallus on tärkeä tulevaisuudessa.

No, miten sitten Digitaalinen Detox? Ajatus saa tukeni, mutta samaan hengenvetoon mietin digitaalista kuilua, läpinäkyvyyttä ja eettisiäkin haasteita. Erityisesti tuo digitaalinen kuilu saa minut pohtimaan ja peilaamaan oppimaamme: kuinka varmistaa edellytykset osaamisen kehittymiselle, jotta kaikilla olisi lähes samanlaiset mahdollisuudet ja ymmärrys, myös digitaaliseen detoxiin? Kuinka siis tukea digiosaamista lukutaitona siten, että se muuttuu syvällisemmäksi ymmärrykseksi myös siitä, että on aika ottaa breikkiä digiarjesta. Tässä varsinainen dilemma. Lentävä ajatuksenkulkuni palaa taas koulutukseemme: tarkkailen suurella mielenkiinnolla erilaisia poliittisia linjauksia ja strategioita, ja miten ne toteutuvat tai niiden ajatellaan toteutuvan arjessa. Erityisesti koodaus sai minut ihastumaan! Koodauksen innoittamana käytin asian tutkimiseen pitkän ajan. Sitähän on kaikkialla! Toki peilasin lennokasta ajatustani taas käytäntöön ja totesin, että oman hurmioni vieminen, vaikka käytäntöön omalla työpaikalla ei innosta kaikkia. Koulutuksemme myötä olen myös oivaltanut sen, että on äärettömän tärkeää valita tarkoituksenmukaiset tavat toimia, ja pitää asiat mahdollisimman yksinkertaisina. Se onkin taito sinänsä, myös digiosaamisessa. Onkin siis äärettömän tärkeää tiedostaa, mikä sopii itselle ja omiin toimintatapoihin, ja miten sen hyödyntää omassa työssään ja mitä ja miten asioita jakaa eteenpäin! Tämä viesti on tärkeä itselle, mutta myös eteenpäin jaettavaksi.  

Jälkisanat

Ensimmäisenä koulutuspäivänä keskustelin erään toisen koulutukseen osallistuvan kanssa. Kerroin hänelle koulumme kehnosta laitetilanteesta ja totesin, että digitaalisuutta on käytännössä mahdotonta toteuttaa vallitsevassa tilanteessa. Hän kyseenalaisti väitteeni toteamalla, ettei digitaalisuutta tulekaan toteuttaa laitteet edellä. En tiedä, puhuimmeko tuolloin aivan samasta asiasta, mutta keskustelu oli minulle merkityksellinen.

Tuo keskustelu oli nimittäin hyvä alkusysäys sitä seuranneille kuukausille ja oman ajatteluni kehittymiselle. Olen peilannut monia eteen tulleita tilanteita ja koulutuksen synnyttämiä ajatuksia tuohon hetkeen. Mistä digitaalisuuden kanssa olisi oikeasti lähdettävä liikkeelle? Koulutuksen alkaessa tärkein edellytys digitalisaation edistymiselle oli mielestäni se, että opettajan ja oppilaiden käytössä on riittävästi koulun tarjoamia laitteita, jotta niitä hyödyntävää pedagogiikkaa voi synnyttää, harjoitella ja kehittää.  

Tämä on mielestäni yhä monella tapaa tärkeää, mutta näin koulutuksen jälkimainingeissa en pidä sitä enää kehittymisen lähtökohtana, enkä välttämättä ison kuvan kannalta edes kovin oleellisena kysymyksenä. Tähän on oikeastaan kaksi syytä, jotka kytkeytyvät toisiinsa. Ensimmäinen syy on vaatimus uudenlaisen ajattelun synnyttämisestä ja toinen liittyy konkreettisemmin laitteisiin.

Ensiksi: laitteita toki tarvitaan, mutta usein niitä halutaan sen tähden, että voitaisiin toteuttaa perinteistä pedagogiikkaa digitaalisesti. Laite ei välttämättä tuo kummoistakaan lisäarvoa itse oppimiseen, mikäli toimintaa ei kyetä aidosti miettimään uudella tavalla. Laitteita enemmän tarvitsemme aitoa ajattelutavan muutosta, emme lyijykynän ja paperin korvaavia koneita.

Väitänkin, että laitteet itsessään ovat sivuseikka. Tärkeämpää olisi ymmärtää, että jatkossa oppiminen ei ole enää sidottua aikaan, paikkaan, opettajaan tai edes laitteeseen. Ensimmäistä kertaa koululaitoksemme historiassa oppilaat voivat todellakin oppia myös ilman opettajaa, aidosti itsenäisesti, oma-aikaisesti ja haluamallaan tavalla. Näin ollen kysymys on enemmän kuin tarjolla olevista laitteista, kysymys on yhteisistä tavoitteista yhdistettynä lukemattomiin erilaisiin mahdollisuuksiin saavuttaa ne.

Toiseksi väitän, että meillä itseasiassa on jo riittävästi laitteita moneen tarpeeseen. Lähes jokaiselta oppilaalta löytyy taskusta laite, jonka tarjoamaa potentiaalia emme osaa hyödyntää vielä lainkaan. Tuo laite on henkilökohtainen, arkinen, nopea, mukautuva ja toimii intuitiivisesti. Se on kevyt, verkossa ja liikkuva. Oppimisen tulevaisuus liittyy vahvasti tuohon arkipäivään kuuluvaan laitteeseen, ei raskaisiin tietokoneisiin, jotka jäävät toteuttamaan vaativampia yksittäisiä tehtäviä.

Uudenlainen toimintakulttuuri ja ymmärrys digitaalisuuden tarjoamista mahdollisuuksista rakentuu pala kerrallaan. Tutorilla on tässä kaikessa oma oleellinen pieni roolinsa rehtorin apuna ja kollegan tukena, ennen kaikkea ajatusten herättäjänä ja mahdollisuuksien osoittajana.

Lopuksi

Hain keväällä 2017 Digiopettaja-koulutukseen ja intoni päästä mukaan oli kova. Palasin syksyllä 2016 takaisin töihin oltuani puolitoista vuotta kotona äitiyslomalla ja hoitovapaalla. Huomasin, että tuona aika oli tapahtunut paljon. Tuntui, että kehitys on mennyt hurjaa vauhtia eteenpäin ja uusia välineitä ja mahdollisuuksia oli tullut paljon, joten omia tietoja ja taitoja täytyisi saattaa ajan tasalle. Opetettavana aineeni on tietotekniikka ja kokemusta on ohjelmoinnista siltä aikakaudelta, kun kaikki piti koodata itse käyttöliittymään myöten. Siksi voisi ajatella, että uusien välineiden käytön opettelu ei tuota ongelmia, mutta se että pysyy ajan tasalla uusissa mahdollisuuksissa ja virtauksissa on todella iso haaste. Lisäksi, koska opetan tietokoneiden ja sovellusten käyttöä monien eri koulutusalan ryhmille niin, pohdimme usein heidän oman alan opettajiensa kanssa yhdessä sitä, että mitä sovelluksia tietyn ryhmän kanssa otetaan käyttöön ja miten niitä hyödynnetään. Pitää pystyä tarjoamaan konkreettisia ja käytännönläheisiä esimerkkejä.

Eräs tärkeä asia, joka oppilaitoksessamme tapahtui koulutuksen aikana on se, että kesällä oppilaitokseemme muodostettiin digitiimi. Pääsin mukaan sen toimintaan. Digitiimissä on jäseniä eri koulutusaloilta ja jäseniä eri välineiden näkökulmasta esim. Moodle, O365 jne. Itse edustan Moodlen näkökulmaa, olen toiminut Moodlen kanssa vuodesta 2005 lähtien. Digitiimin koen hyödylliseksi, koska voin olla mukana vaikuttamassa asioihin sekä kuulen, mitä on suunnitteilla aikaisemmin kuin, jos en olisi toiminnassa mukana. Meillä on paljon koulutusaloja, toimipisteitä on paljon ja myös eri paikkakunnilla. Osa koulutusaloista on edellä digitaalisuuden käyttämisessä esim. kyseisellä koulutusalalla olleiden hankkeiden kautta. Näiden koulutusalojen on mahdollisuus ottaa käyttöön ja hankkia uusia välineitä ja sovelluksia. Heidän jäsenyytensä on tärkeä digitiimissä käyttökokemusten ja tietojen ja taitojen välittäjinä.

Katson, että Digiopettaja-koulutuksesta on ollut minulle hyötyä. Koska esimerkiksi koulutuksen tehtäväpalautukset ja oppimispäiväkirjat ovat olleet kaikkien osallistujien luettavasti, niin on ollut mahdollisuus oppia ja saada vinkkiä toisten kokemuksista ja ajatuksista. Valitettavasti ajanpuutteen takia ei ole ollut mahdollisuutta tutustua läheskään kaikkiin. Uusia välineitä tuli tutuksi koulutuksen ja niitä tuli itsekin kokeiltua omassa opetuksessa. Tulen niitä jatkossakin hyödyntämään ja miettimään uusia käyttökohteita.

Mitä OPS:issa oikeasti lukee?

 

Opetussuunnitelma on tärkein opetustamme ohjaava kirjallinen dokumentti. Olen ollut kirjoittamassa oman aineeni opsia, olen tutoropettajana ollut itse oppimassa ja ohjaamassa opetussuunnitelman käyttöönottoa koulussa sekä keskustellut siitä jatkuvasti kollegojen kanssa. Jatkuvasti törmään siihen, että joku koiranleuka väittää, ettei kukaan opettaja oikeasti ole lukenut opetussuunnitelmaa, paitsi ehkä juuri sen oman aineensa kohdan. Päätin nyt lukea oikein suurennuslasilla ja sisäistäen, mitä kaikkea siellä sanotaan digitaalisesta teknologiasta ja miten se liittyy opetussuunnitelman sisältöihin eli oppimiseen. 

 

Seuraavassa kursiivein suoria lainauksia opetussuunnitelmasta. Ops-tekstiin pääsee vaikkapa täältä. 

 

Oppilas tuottaa mielekästä ja merkityksellistä tietoa ja taitoja itselleen sekä yksin että yhdessä toisten kanssa.  

Oppiminen tulevaisuuden koulussa perustuu käsitykseen siitä, että tietoa on kaikkialla, se muuttuu kaiken aikaa ja on verkostojen välityksillä vapaasti kaikkien saatavilla sekä muokattavissa. Tiedon luotettavuuden kriittinen arviointi korostuu. 

Koulussa tapahtuvan ja vapaa-ajalla tapahtuvan oppimisen raja hälvenee. 

Leikit, pelillisyys, fyysinen aktiivisuus, kokeellisuus ja muut toiminnalliset työtavat sekä taiteen eri muodot edistävät oppimisen iloa ja vahvistavat edellytyksiä luovaan ajatteluun. 

Tietotekniset välineet ja alustat mahdollistavat uudella tavalla yhteisöllisen oppimisen. 

Tämänhän me kaikki jo tiedämme, sinänsä painavaa tekstiä ja asettaa ammattitaidolle uudenlaisia vaatimuksia. 

 

Mutta siellä lukee myös näin:  

Tietojen ja taitojen oppiminen on kumuloituvaa, ja se vaatii usein pitkäjänteistä ja tavoitteellista harjoittelua. 

Digikriitikothan monesti syyttävät nykyopetusta pinnalliseksi ja pitävät teknologian käyttöä oppilaiden pitkäjänteisyyttä ja keskittymiskykyä haittaavana tekijänä. Myös digiä täytyy harjoitella ja opetella. Täytyy asettaa tavoitteita ja määrätietoisesti tehdä työtä niiden saavuttamiseksi. Mikään oppi ei tule ilmaiseksi. 

Opettajan vastuu oppimisprosessista on edelleen suuri. Opettaja ei edelleenkään ole pelkkä ohjaaja, jos vaaditaan kaikkea tätä: 

Pedagogista osaamistaan ja asiantuntemustaan käyttäen opettaja vastaa oppimiskokonaisuuden ohjauksesta sekä luo puitteet ja viitekehyksen ajattelun  kehittämiselle.  

Tieto- ja viestintäteknologiaa käytetään vuorovaikutuksen ja yhteisöllisen tiedonrakentelun välineenä. Se on myös itseilmaisun ja reflektiivisen ajattelun sekä metakognitiivisten taitojen kehittämisen väline, joka tarjoaa mahdollisuuden myös oppilaskohtaisten oppimisympäristöjen luomiseen. 

 

Tietoa on kaikkialla ja se on demokraattisesti kaikkien saavutettavissa näppärästi omassa älylaitteessa, mutta tiedon hyödyntämiseen tarvitaan taas opettajaa: 

Verkostoissa tieto hajautuu. Tarvitaan taitoa hahmottaa kokonaisuuksia sekä erottaa olennainen tieto epäolennaisesta.  

Oppilaat tarvitsevat perustietoa lähiympäristön teknologiasta ja sen kehityksestä sekä vaikutuksista eri elämänalueilla ja ympäristössä.  

Oppilaiden monilukutaitoa kehitetään kaikissa oppiaineissa arkikielestä kohti eri tiedonalojen kielen ja esitystapojen hallintaa. Taidon kehittyminen edellyttää rikasta tekstiympäristöä, sitä hyödyntävää pedagogiikkaa sekä oppiaineiden yhteistyötä. 

 

Kehittyäkseen opettajan täytyy reflektoida, niin kuin me teemmekin kaikenlaisilla kursseilla ja koulutuksissa. Samaa vaaditaan oppilaalta: 

Opettaja reflektoi myös omaa ohjaustapaansa ja sopeuttaa ohjauksensa oppilaiden erilaisten tarpeiden ja oppimistilanteiden mukaisesti käyttäen monipuolisia ja vaihtelevia työtapoja. 

Opettaja luo yhdessä oppilaiden kanssa oppimisympäristön, jossa oppilas aktiivisesti ohjaa ja reflektoi itse omaa oppimistaan sekä ottaa vastuuta omasta oppimisestaan. 

 

Tieto-ja viestintäteknologiasta kirjoitetaan pitkästi,  tutustikin kansalais – ja työelämätaitona, poimin sitä käsittelevän kohdan lopusta tämän ajatuksen: 

Oppilaat oppivat arvioimaan tietoteknologian vaikutusta kestävään kehitykseen ja toimimaan vastuullisina kuluttajina. He oppivat hahmottamaan digitalisaation merkitystä, mahdollisuuksia ja riskejä globaalissa maailmassa. 

Isoja sanoja, ja ennen kaikkea ajankohtaisia. 

 

Otto Scharmerin vision mukaan olemme opettamisen evoluutiossa kohdassa 3.0,  oppilaskeskeisellä tasolla, jossa  jossa opettaja on fasilitoija ja koulu on verkostoitunut ja avautuva. Pitkälle on tultu aukstoriteettikeskeisestä vaiheesta 1.0, jossa oppilas oli passiivinen vastaanottaja ja opettaja tiedon annostelija. Emme kuitenkaan saa jämähtää nykytasolle. Scharmerin visiossa korkein taso 4.0 on yhteiskehittämistä ja innovointia. Opettajan rooli nähdään jopa entistä tärkeämpänä: hän on uutta synnyttävä valmentaja ja kätilö ekosysteemimäisessä koulussa, joka on sekä sisään- että uloshengittävä. Joka on lukenut opetussuunnitelmansa huolella ja toteuttaa sitä myös käytännössä, on jo ottanut isoja harppauksia tuonne tulevaisuuden visioon. 

(Matrix of evolutional Evolution, Otto Scharmer, Presencing Institute 2017) 

 

 

Hapuilua verkostossa

Takauma viime kesältä.

Kesälomalla avasin LinkedInin, kun digikehittäjäkoulutuksessa yhtenä osa-alueena oli verkostoituminen. Se tuntui aika jännältä, mutta huomasin, että samassa koulussa 17 vuotta olleen luokanopettajan työuran kuvaus oli aika niukka. Työkokemus: yksi ala-aste, luokanopettaja 17y. Se siitä. Onko suosittelijoita? Ehkä. Olen tottunut saamaan peruspalautteet ainakin kerran vuodessa esimiehiltäni. Päivittäinen palaute opettamiltani esiteineiltä on lähinnä kelloon, läksyihin tai kavereihin liittyvää. Joo, ja tietenkin vanhemmat. Takuuvarmasti kaksi kertaa vuodessa saan heiltä kiitosta. Entä muut kontaktit? Niitähän on yli 900 oppilaan alakoulussa ihan riittävästi. Mutta mitä LinkedIniin?

Ihan kuin olisin vakoilemasssa maailmaa, johon en kuulu. Yritän ujuttautua tutkimaan, mitä täällä tapahtuu. Luon kontaktejakin: mieheni, naapurini IT-alalta, eräs ystäväni opetusalalta ja kollegani. Öö. Nyt alkoi epäilyttää. Tarvitsenko tällaista verkostoitumisforumia lainkaan?

Alkuinnostuksen jälkeen oma profiilini alkoi elää omaa hiljaista elämäänsä. Olen saanut muutamia kontaktipyyntöjä ja itsekin huomannut jonkun mielenkiintoisen opetusalan tutun, jonka kontaktia olen pyytänyt. Muutaman artikkelinkin olen lukenut. Profiilini on niukka ja keskeneräinen. Olen kuitenkin tyytyväinen, että lähdin tutkimaan tätä alustaa, sillä olenhan taas hieman enemmän tietoinen ympäröivästä maailmasta.

Tämäntyyppisiä kokemuksia Digikehittäjäkoulutus on antanut paljon: hyppyä uuteen ja uusien asioiden nopeaa haltuunottoa, paljon pohdintaa liittyen omaan opetukseen, ja vertaistutorointiin sekä uusia kontakteja verkossa ja kasvokkain. Oma työpaikka kun ei ole irrallinen saareke muusta maailmasta. Kuitenkin mielestäni parhaimmat, aidoimmat ja merkityksellisimmät kontaktit ovat  siinä lähellä koko ajan. Nimittäin oppilaat ja kollegat. Ei kun vain hihat ylös ja hommiin.

 

Tekoäly

Suomi tähtää tekoälyn kärkimaaksi (Yle Areena). Maailman tunnetuimman teinikoodarin mukaan tekoälyä ei kannata pelätä, sillä se auttaa tekemään arkiset asiat nopeammin ja paremmin (Yle). Tekoäly oppi itsekseen go-pelin mestariksi (Yle.fi).Tekoäly alkaa takoa rahaa sijoittajille (Yle.fi)

Tänä syksynä tekoälystä puhutaan ja kirjoitetaan paljon: joskus se auttaa ihmistä arjessa, joskus se on uhka työntekijöille. Kaikkien mielestä tekoäly kuitenkin on jo kaikkialla automaation myötä ja tulee olemaan yhä tärkeämmässä roolissa tulevaisuudessa. Miten me olemme koulussa valmistautuneet tähän?

Opetus- ja kulttuuriministöriö älystratergia (OKM-KIDE) tuntuu tekoälyuutisiin verrattuna  puuhastelulta. Älystrategia yrittää ohjata digitaalisen kehityksen ja kestävän ekologisen kehityksen avulla nykyistä tietoyhteiskuntaa kohti tulevaisuutta, josta on vain aavistus. Emme tiedä, miten ja miten nopeasti tekoäly tulee todella mullistamaan yhteiskuntaa.

Työ- ja elinkeinoministeriön sivulla tekoälyaika.fi ( Tekoälyaika) mainostetaan, että tekoäly on uusi sähkö. Tekoäly tai toisin sanottuna oppivat tietojärjestelmät tuovat muutoksen työmarkkinoille ja huippuosaajien puutteen, mutta Lintilän mukaan myös jatkuvan koulutuksen tarpeen kansalaisille, jotta tekoälytyökaluja osataan käyttää.(YleAreena  

Uuden opetussuunnitelman mukaan ”Perusopetuksessa opitaan kohtaamaan muutostarpeita avoimesti, arvioimaan niitä kriittisesti ja ottamaan vastuuta tulevaisuutta rakentavista valinnoista” (OPS14).  Kouluissa opettajat ja oppilaat joutuvat kuitenkin miettimään käytännön digitaalisia ratkaisuja tai sähköisen oppimisen tasa-arvoisuutta. Ylen uutiset pohti jo 22.4.2015 koulun digitalisoitumista ja sen tuomaa epätasa-arvoa, koska kaikilla ei ole varaa kalliisiin latteisiin tai hyviin nettiyhteyksiin.

Koulutussuunnitelmat tehdään tulevaisuuttta varten, mutta pysymmekö me ihmiset perässä? Tekoäly oppii kaikesta näkemästään ja kuulemastaan. Opimmeko me?

 

Digi kuvaa aikaansa – asenteet ja tavat muutospaineessa

Digikehittäjäkoulutukseen hakiessani tiesin asettavani itselleni suuren haasteen – olenhan lähinnä itseoppinut myöhäisherännäinen tietokoneen ja mobiililaitteiden käyttäjä. Kun joskus 80-luvulla kodissamme välkkyi uudenkarhean Vic 20:n kirkas valo, se ei tullut minun huoneestani. Minua eivät olisi voineet tietokonepelit ja kryptiset kirjainyhdistelmät välkkyvällä tietokoneruudulla vähempää kiinnostaa. Tietokone ostettiin perheessämme tietenkin minua vuotta nuoremmalle veljelleni. Tuolloin tietotekniikka oli vahvasti – ainakin perheessämme – poikien juttu. Myöskään Commodore 64 tai Amiga eivät herättäneet sympatiaani. Koskaan minulta ei tietokoneiden käyttöä kielletty, mutta kiinnostuksenkohteeni olivat muualla. Mahdollisuuksia esimerkiksi koodaamisen harjoitteluun olisi kyllä ollut tarjolla muistaakseni jopa yläkoulussa valinnaisella ATK-kurssilla.

Opiskeluaikojen kokemukseni tietokoneista ovat olleet yhtä aikaa hupaisia ja karmeita. Muistan, kun 90-luvun puolivälissä kiltahuoneessamme lähetin ensimmäinen sähköpostini vieressä istuvalle kaverilleni ja yhdessä ihmettelimme, miten viestini näkyi pian hänen ruudullaan. Ilo oli ylimmillään. Jotain kirjallisuusopintoihin liittyvää työtä kirjoittaessani kaverini Acer 385:lla työni katosi yhtäkkiä taivaantuuliin. Vaikka seminaarityötä kuinka etsittiin asiantuntijoidenkin voimin, lopullista versiota ei ikinä löydetty. Onneksi olin tallentanut työni myös korpuille, ettei koko työtä tarvinnut kirjoittaa ihan kokonaan uusiksi. Tekstinkäsittelyohjelmien käyttö oli tuolloin 90-luvun puolivälissä pitkälti opiskelijan omalla vastuulla. Yliopistolta oli turha odottaa kovinkaan paljon ohjausta tietokoneen käyttöön. Näin ainakin muistelen, tosin voi olla, että kursseja oli tarjolla, mutteivät ne minua kiinnostaneet. Pro gradua varten opiskelin itsenäisesti ystäväni ohjauksessa Exceliä: kuvia, ristiintaulukointia ja kaavioita. Sen koomin en tuohon ohjelmaan ole ehtinyt tarttua, vaikka olenkin huomannut, miten hurjanhienoja graafisia toteutuksia sillä saakaan aikaiseksi.

Työelämässä olen kouluttautunut jonkin verran näissä digiasioissa, jotten joutuisi lauletuksi suohon ja jotta uskottavuuteni oppilaiden silmissäkin säilyisi. Hyvin omavaraisesti ja -ehtoisesti on kouluttautumisen voinut hoitaa ainakin Espoossa. Ketään ei ole väkisin viety digiasioita oppimaan. Olen tarttunut härkää sarvista ja yrittänyt pakottaa itseni toisinaan epämukavuusalueellenikin esimerkiksi hakeutumalla koulumme TVT-tiimiin ja tähän koulutukseenkin. Pakon edessä olen löytänyt motivaation oppia. Nyt koulutuksen loppuvaiheessa täytyy kyllä myöntää, että motivaatio on ollut kovasti hukassa ja pari viikkoa sitten ajattelin jo hetken heittää koko leikin kesken. Ohjelmointi- ja pelillisyysjaksot ovat vieneet yöuneni ja palauttaneet minut pahasti maanpinnalle. Illuusio siitä, että osaisin jo jotain, on kerrassaan häipynyt.

Noin kuukausi sitten epätoivoisesti yritin väsätä jonkinlaista opetuspeliä, jota oppilaiden kanssa pelaisimme. Monta tuntia katsoin opetusmateriaalia Moodlesta ja pyörittelin erilaisia mahdollisuuksia. Kaikki ideani kaatuivat siihen, että pelini kehittelyyn ja toteuttamiseen pitäisi varata aivan älyttömän paljon aikaa. Taitoni näissä asioissa ovat niin alkeelliset, että päätin toteuttaa yksinkertaisen muistipelin ja yhdistä viivalla -harjoituksen Make it -sovelluksella. Hohhoijaa – kylläpä tuli surkea lopputulos ja sovelluskin on kovin kankea.

Toisaalta kun oman lapsensa kanssa virittelee eteisen seinään green screeniä ja auttaa teknisissä ongelmissa ja kuvauksissa, jotta hän saisi matskua YouTube-kanavalleen, tietää, ettei enää oikein ole edes valinnanvaraa jättää TVT-taitojaan kehittämättä. Digiloikata täytyy edes jonkin verran, jotta voi kantaa vastuunsa myös vanhempana. Oman taitotasonsa voi testata esimerkiksi EU:n perustaitotestillä: https://perustaitotesti.fi/ . Digitaitojaan voi myös testata ja treenata: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/11/29/digitreenit-testaa-digitaitosi-ja-hanki-uusia .

Haasteena muutos itsenäisestä puurtajasta tiimityöskentelijäksi ja digikielen taitajaksi

Tätä digikehittäjäopettajakurssia suorittaessani olen alkanut ymmärtää yhä enemmän niitä, jotka eivät jaksa ottaa suurtakaan digiloikkaa tai etenevät näissä asioissa etanan vauhtia. Kyse ei ole monelle ainoastaan digitekniikan haltuunotosta vaan paljon suuremmasta muutoksesta – nimittäin ajattelutavan ja toimintakulttuurin muutoksesta. Digiasioiden lisäksi pitää omaksua ja hyväksyä samaan aikaan suuria muutoksia oman oppiaineen opetuksen tavoitteissa ja pedagogiikassa. Mielessä pyörivät sekalaiset kysymykset: Miten minä itsenäinen, kaiken itse oppinut ja kaiken itsenäisesti selvittänyt aikuinen yhtäkkiä kykenenkin turvautumaan toiseen ammattilaiseen ja suunnittelemaan oppitunteja yhdessä? Miten pystyn sietämään tätä kaikkea keskeneräisyyttä, kun minut on ohjelmoitu ratkaisemaan itsenäisesti ongelmat ja selviytymään yksin vaikeistakin haasteista? Miten jaamme vastuun oppituntitilanteissa, kun olen tottunut olemaan luokassa se, joka määrää? Miksi minun pitäisi keskeneräisin tiedoin ja taidoin ottaa oppitunneille jokin ohjelma oppilaiden kanssa käyttöön, jotta he saisivat nähdä epävarmuuteni ja pitää minua pilkkanaan? Miksi minulla, joka olen tehnyt työtäni vuosikausia, meneekin yhtäkkiä tolkuttomasti aikaa tuntien suunnitteluun ja erilaisten arviointikäytänteiden miettimiseen? Luottamusta digiloikkaan eivät lisää myöskään mielipidepalstojen jatkuvat ristiriitaiset kirjoitukset digiloikan hyödyistä ja haitoista. Juupas-eipäs-keskusteluun on sorruttu myös tällä elämänalueella, kuten nykyisin niin monessa muussakin asiassa.

Oma lukunsa on vielä digimaailmassa käytetyn kielen – digijargonin –  oppiminen. Vieraalta kieleltä voivat monesta kuulostaa esimerkiksi nämä TVT:n FaceBook-ryhmissä esitetyt kysymykset: Saako docs.comissa liitettyä Sway-esitystä julkiseen dokumentinjakopalveluun tai mikä olisi hyvä appi iPadille, jolla voisi gopro-videonauhoituksen kaapata näkyviin livenä? Moni ahdistuu uuden kielen opettelemisesta niin paljon, että heittää hanskat tiskiin. Jos esimerkiksi opettelee uutta sovellusta ja sen käyttö alkaa tökkiä, digiasioihin perehtynyt osaa heti esittää oikeat kysymykset, mutta noviisilta menee koko energia jo siihen, että hän miettii, miten asettelisi kysymyksen niin, että tulisi ymmärretyksi. Illat pitkät pitäisi katsella netistä erilaisia tutoriaaleja tai esittää asiantuntijaryhmissä kysymyksiä, jotta oppisi käyttämään sovelluksia ja ohjelmia monipuolisesti. Avuksi on kirjoitettu onneksi jo pieniä sanakirjoja digikielen oppimiseen Tässä yksi esimerkki: https://www.jamk.fi/fi/Tietoa-JAMKista/Materiaalit/asiakaslehti-12016/digi-suomi-minisanasto/ .

Monesti olen miettinyt esimerkiksi Facebookin digiryhmissä esitetyistä kysymyksistä, miten voi olla mahdollista, että näiden sovellusten ja ohjelmien haltuunotto edellyttää välillä melkoista salapoliisityötä. Luvattoman huonosti vaikuttavat nämä ohjelmat ohjaavan käyttäjiään, kun näyttävät asiantuntijatkin olevan välillä suurissa vaikeuksissa. Monen sovelluksen käytettävyydessä olisi varmasti paljon parannettavaa.
Digikehittäjäopettaja motivoijana uuden oppimisessa

Olen ajatellut, että tehtäväni digikehittäjäopettajana on olla keskeneräisenä digitaitajaesimerkkinä ja luoda uskoa heihin ja kannustaa heitä, jotka vielä kompastelevat tällä kuoppaisella digitiellä. Tehtävänä on olla apuna miettimässä, mitkä tietotekniset sovellukset ja härpäkkeet mihinkin pedagogiseen haasteeseen soveltuisivat parhaiten ja avaamassa aloittelijoille digikielen saloja. Haluan myös muistuttaa noviiseja siitä, että motivaatiota uuden oppimiseen on turha odotella. Hyvä on välillä haastaa itsensä ja vaikka pakottaakin oppimaan digiasioita. Nyt kun olen itse perehtynyt monipuolisesti – kiitos tämän kurssin – digitalisaation tarjoamiin opetus- ja oppimismahdollisuuksiin, minulla on jo tarpeeksi uskottavuutta ottaa kantaa ja esittää mielipiteeni niin sanotusta digiloikasta. Lisäksi minulla on mahdollista ottaa opetukseeni mukaan ne asiat, jotka koen pedagogisesti tärkeiksi ja hyödyllisiksi. Minun ei tarvitse turvautua vain kuulopuheisiin, sanomalehtien mielipidekirjoituksiin ja uskomuksiin.

Vaikka ahdistusta näissä digiasioissa välillä kovastikin pukkaa, en silti aio luovuttaa. Olen mielestäni löytänyt itselleni käyttökelpoisen ja hyvän tavan oppia ja omaksua. Stressiä uuden oppimisesta en suostu enää näissä digiasioissa tuntemaan. Tämän kurssin ilmapiiri on luonut mielestäni lempeästi vaativa mutta kannustava. Vaatimukset on asetettu yksilöllisesti ja tällainen blondi- ja humanistikiintiössäkin kurssille hyväksytty on pystynyt omalla tavallaan suoriutumaan kurssista.

Ajatuksia digistä

Ajatuksia digistä ja vähän muustakin

Nykyisin lehdet ovat täynnä kirjoituksia digitasaation puolesta ja vastaan. Kirjoitukset koskevat usein työelämää, mutta varsinkin viimeaikoina on yhä enemmän kirjoitettu asiasta koululaisia ja opiskelijoita ajatellen. Kantaa ovat ottaneet niin opettajat kuin koululaiset ja opiskelijatkin. Tämä on tietenkin ymmärrettävää kun uuden OPSin käyttöönottoa on kiireellä valmisteltu. Digisalisaatiohan on tärkeä osa uuden OPSin linjauksia.

Usein puhutaan diginatiiveista ja kuinka kaikki sähköisyyteen liittyvä olisi heille itsestään selvää ja helppoa. On totta, että opiskelijamme ovat diginatiiveja siinä mielessä, että jo heidän syntyessään netin käyttö ja yleensäkin erilaisten sähköisten työkalujen käyttö on ollut mahdollista. Kaikki nuoret eivät kuitenkaan ole diginatiiveja siinä mielessä, että he olisivat koko ajan itse käyttäneet digitalisaatiota hyväkseen. Päinvastoin osa nuorista kokee digitaalisten työvälineiden käytön vieraaksi itselleen. Eli kuten on tuotu esiin, termin diginatiivi käyttö vaatii usein tarkennusta.

On kaikille selvää, että digitalisaatio on muuttanut ja muuttaa koko yhteiskuntaa. Ja koska koko yhteiskunta muuttuu, täytyy koulumaailmankin muuttua. Koulumaailma ei voi jäädä yksin omaksi saarekkeekseen, vaan koulun nimenomaisena tarkoituksena on valmistaa koululaisia ja opiskelijoita yhteiskuntaa ja tulevaa työelämäänsä varten.

Opettajan työ siis muuttuu muun yhteiskunnan muutoksen mukana. Ja näin sen mielestäni täytyykin olla. Ja näin se on aina ollut. On kuitenkin tärkeää, että kuljetaan niin, että kouluissa otetaan huomioon pedagogiikka eikä ajatella vain ja ainoastaan että sähköisyys on kaiken a ja o. On paljon opiskelijoita, joiden digitaalisten työkalujen käyttö vaatii täydennystä. Nämä opiskelijat usein osaavat käyttää älykännykkäänsä mutta tekstinkäsittelytaidot ovat auttamattoman puutteelliset. Opettajille on myös selvää, että sähköiset työkalut eivät välttämättä sovi jokaiseen tilanteeseen vaan paperilla ja kynälläkin on paikkansa.

On ollut myös mielenkiintoista havaita kuinka kahtiajakautunut opiskelijoiden mielipiteet ovat esimerkiksi koskien sähköisiä oppikirjoja. Osa opiskelijoista on ottanut heti käyttöönsä sähköisen materiaalin ja osa pitää kynsin ja hampain kiinni paperikirjoistaan. Tämä on tietysti ymmärrettävää, sillä me ihmisethän olemme erilaisia.

Mutta maailma muuttuu koko ajan. Muutos on nopeaa ja se tuo tullessaan yhä uusia ja erilaisia asioita kouluelämäänkin. Mielestäni on mielenkiintoista tehdä työtä koulumaailmassa juuri tällä hetkellä kun muutokset ovat isoja ja niillä on merkittäviä vaikutuksia tulevaisuuteen. Muutoksia on varmasti tulossa vielä paljon. Juuri viime viikollahan saimme taas lukea lehdistä ja netistä kuinka oppiaineita mahdollisesti tullaan pisteyttämään yliopistoon pyrittäessä. Kaikella tällä on suuri vaikutus paitsi opiskelijoiden jatko-opintoihin ja tulevaisuuteen myös tietysti opettajien työhön.

Kiltakoulut opiskelijan osaamisen asialla

Ammatillinen oppilaitoksemme on mukana valtakunnalisessa kiltakouluverkostossa, jonka toimintamallia on kehitetty opetushallituksen rahoittamilla hankkeilla. Kiltakoulu  tunnuksen saavat koulutusalat toteuttavat opetusta ja edistävät oppimista mm. digivälineitä ja mediaa hyödyntäen. Tavoitteena on antaa opiskelijoille vahva ammattitaito ja työelämävalmiudet tuleviin työtehtäviin sekä kannustaa opiskelijoita uuden oppimiseen.  Näihin tavoitteisiin pyritään lisäämällä opetuksessa työelämäyhteistyötä ja yrittäjyyttä, tiimityötaitoja, sekä hyödyntämällä oman osaamisen dokumentoinnissa digityökaluja. Kiltakoulujen toimintamallissa pedagogiset ratkaisut tukevat näiden taitojen kehittymistä ja kiltatunnuksen saaneet koulutusalat ovat miettineet pitkälle opetuksen toteutuksessa hyödynnettäviä ratkaisuja juuri opiskelijan tiedon, taidon ja asenteen kehittymiseksi.

Tällaisia konkreettisia ratkaisuja opetuksessa ovat esimerkiksi ryhmien integrointi yhteen oppimisympäristöön niin, että eri lukuvuosina aloittaneet opiskelijat toimivat toistensa tutoreina vertaisoppien. Näin opiskelijoiden tiimityötaidot kehittyvät ja opiskelijoita valmennetaan alusta asti työelämän todellisiin vaatimuksiin. Kiltakouluista valmistuvan opiskelijan valttikortteja ovat hyvät tiimityötaidot, aktiivisuus ja hyvä suhtautuminen työhön. Kiltakouluissa käytetään digivälineitä oppimisen tukena, jonka avulla kehitetään kunkin ammattialan digitaitovaatimuksia ja näin huolehditaan, että opiskelijoillakin on viimeisin osaaminen. Opiskelija dokumentoi oppimistaan, jolloin opiskelijalle koituvan hyödyn lisäksi opettaja pysyy kartalla jo opitusta sekä lisäoppia vaativista asioista. Opiskelijoille suositellaan koottavan opiskeluistaan henkilökohtainen portfolio, josta on hyötyä työnhaussa. Portfolio toimii myös itsearvioinnin ja työpaikalla tapahtuvan arvioinnin tukena. Portfolio voi olla esimerkiksi ammatillinen some-profiili.

Ammatillisen koulutuksen reformin mukaiset toimintamallit ja rakenteet sopivat hyvin yhteen Kiltakoulujen kanssa. Rakenteiden ja työjärjestysten jäykkyydet vähenevät, jolloin opiskelijoiden yksilölliset ominaisuudet ja tarpeet voidaan entistä paremmin huomioida opintoja poluttaessa. Digikehittäjäopettaja koulutus on tukenut erityisesti digiohjaustaitojen kehittymistä ja aionkin hyödyntää näitä taitoja rakentaessani kiltakoulutoimintamallille koulutusalamme oppimisympäristöjö verkkoon.

Mikäli kiinnostuit Kiltakoulut-toimintamallista, lisää voit käydä penkomassa linkistä.

Henna Ström-Kallio