Digi kuvaa aikaansa – asenteet ja tavat muutospaineessa

Digikehittäjäkoulutukseen hakiessani tiesin asettavani itselleni suuren haasteen – olenhan lähinnä itseoppinut myöhäisherännäinen tietokoneen ja mobiililaitteiden käyttäjä. Kun joskus 80-luvulla kodissamme välkkyi uudenkarhean Vic 20:n kirkas valo, se ei tullut minun huoneestani. Minua eivät olisi voineet tietokonepelit ja kryptiset kirjainyhdistelmät välkkyvällä tietokoneruudulla vähempää kiinnostaa. Tietokone ostettiin perheessämme tietenkin minua vuotta nuoremmalle veljelleni. Tuolloin tietotekniikka oli vahvasti – ainakin perheessämme – poikien juttu. Myöskään Commodore 64 tai Amiga eivät herättäneet sympatiaani. Koskaan minulta ei tietokoneiden käyttöä kielletty, mutta kiinnostuksenkohteeni olivat muualla. Mahdollisuuksia esimerkiksi koodaamisen harjoitteluun olisi kyllä ollut tarjolla muistaakseni jopa yläkoulussa valinnaisella ATK-kurssilla.

Opiskeluaikojen kokemukseni tietokoneista ovat olleet yhtä aikaa hupaisia ja karmeita. Muistan, kun 90-luvun puolivälissä kiltahuoneessamme lähetin ensimmäinen sähköpostini vieressä istuvalle kaverilleni ja yhdessä ihmettelimme, miten viestini näkyi pian hänen ruudullaan. Ilo oli ylimmillään. Jotain kirjallisuusopintoihin liittyvää työtä kirjoittaessani kaverini Acer 385:lla työni katosi yhtäkkiä taivaantuuliin. Vaikka seminaarityötä kuinka etsittiin asiantuntijoidenkin voimin, lopullista versiota ei ikinä löydetty. Onneksi olin tallentanut työni myös korpuille, ettei koko työtä tarvinnut kirjoittaa ihan kokonaan uusiksi. Tekstinkäsittelyohjelmien käyttö oli tuolloin 90-luvun puolivälissä pitkälti opiskelijan omalla vastuulla. Yliopistolta oli turha odottaa kovinkaan paljon ohjausta tietokoneen käyttöön. Näin ainakin muistelen, tosin voi olla, että kursseja oli tarjolla, mutteivät ne minua kiinnostaneet. Pro gradua varten opiskelin itsenäisesti ystäväni ohjauksessa Exceliä: kuvia, ristiintaulukointia ja kaavioita. Sen koomin en tuohon ohjelmaan ole ehtinyt tarttua, vaikka olenkin huomannut, miten hurjanhienoja graafisia toteutuksia sillä saakaan aikaiseksi.

Työelämässä olen kouluttautunut jonkin verran näissä digiasioissa, jotten joutuisi lauletuksi suohon ja jotta uskottavuuteni oppilaiden silmissäkin säilyisi. Hyvin omavaraisesti ja -ehtoisesti on kouluttautumisen voinut hoitaa ainakin Espoossa. Ketään ei ole väkisin viety digiasioita oppimaan. Olen tarttunut härkää sarvista ja yrittänyt pakottaa itseni toisinaan epämukavuusalueellenikin esimerkiksi hakeutumalla koulumme TVT-tiimiin ja tähän koulutukseenkin. Pakon edessä olen löytänyt motivaation oppia. Nyt koulutuksen loppuvaiheessa täytyy kyllä myöntää, että motivaatio on ollut kovasti hukassa ja pari viikkoa sitten ajattelin jo hetken heittää koko leikin kesken. Ohjelmointi- ja pelillisyysjaksot ovat vieneet yöuneni ja palauttaneet minut pahasti maanpinnalle. Illuusio siitä, että osaisin jo jotain, on kerrassaan häipynyt.

Noin kuukausi sitten epätoivoisesti yritin väsätä jonkinlaista opetuspeliä, jota oppilaiden kanssa pelaisimme. Monta tuntia katsoin opetusmateriaalia Moodlesta ja pyörittelin erilaisia mahdollisuuksia. Kaikki ideani kaatuivat siihen, että pelini kehittelyyn ja toteuttamiseen pitäisi varata aivan älyttömän paljon aikaa. Taitoni näissä asioissa ovat niin alkeelliset, että päätin toteuttaa yksinkertaisen muistipelin ja yhdistä viivalla -harjoituksen Make it -sovelluksella. Hohhoijaa – kylläpä tuli surkea lopputulos ja sovelluskin on kovin kankea.

Toisaalta kun oman lapsensa kanssa virittelee eteisen seinään green screeniä ja auttaa teknisissä ongelmissa ja kuvauksissa, jotta hän saisi matskua YouTube-kanavalleen, tietää, ettei enää oikein ole edes valinnanvaraa jättää TVT-taitojaan kehittämättä. Digiloikata täytyy edes jonkin verran, jotta voi kantaa vastuunsa myös vanhempana. Oman taitotasonsa voi testata esimerkiksi EU:n perustaitotestillä: https://perustaitotesti.fi/ . Digitaitojaan voi myös testata ja treenata: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/11/29/digitreenit-testaa-digitaitosi-ja-hanki-uusia .

Haasteena muutos itsenäisestä puurtajasta tiimityöskentelijäksi ja digikielen taitajaksi

Tätä digikehittäjäopettajakurssia suorittaessani olen alkanut ymmärtää yhä enemmän niitä, jotka eivät jaksa ottaa suurtakaan digiloikkaa tai etenevät näissä asioissa etanan vauhtia. Kyse ei ole monelle ainoastaan digitekniikan haltuunotosta vaan paljon suuremmasta muutoksesta – nimittäin ajattelutavan ja toimintakulttuurin muutoksesta. Digiasioiden lisäksi pitää omaksua ja hyväksyä samaan aikaan suuria muutoksia oman oppiaineen opetuksen tavoitteissa ja pedagogiikassa. Mielessä pyörivät sekalaiset kysymykset: Miten minä itsenäinen, kaiken itse oppinut ja kaiken itsenäisesti selvittänyt aikuinen yhtäkkiä kykenenkin turvautumaan toiseen ammattilaiseen ja suunnittelemaan oppitunteja yhdessä? Miten pystyn sietämään tätä kaikkea keskeneräisyyttä, kun minut on ohjelmoitu ratkaisemaan itsenäisesti ongelmat ja selviytymään yksin vaikeistakin haasteista? Miten jaamme vastuun oppituntitilanteissa, kun olen tottunut olemaan luokassa se, joka määrää? Miksi minun pitäisi keskeneräisin tiedoin ja taidoin ottaa oppitunneille jokin ohjelma oppilaiden kanssa käyttöön, jotta he saisivat nähdä epävarmuuteni ja pitää minua pilkkanaan? Miksi minulla, joka olen tehnyt työtäni vuosikausia, meneekin yhtäkkiä tolkuttomasti aikaa tuntien suunnitteluun ja erilaisten arviointikäytänteiden miettimiseen? Luottamusta digiloikkaan eivät lisää myöskään mielipidepalstojen jatkuvat ristiriitaiset kirjoitukset digiloikan hyödyistä ja haitoista. Juupas-eipäs-keskusteluun on sorruttu myös tällä elämänalueella, kuten nykyisin niin monessa muussakin asiassa.

Oma lukunsa on vielä digimaailmassa käytetyn kielen – digijargonin –  oppiminen. Vieraalta kieleltä voivat monesta kuulostaa esimerkiksi nämä TVT:n FaceBook-ryhmissä esitetyt kysymykset: Saako docs.comissa liitettyä Sway-esitystä julkiseen dokumentinjakopalveluun tai mikä olisi hyvä appi iPadille, jolla voisi gopro-videonauhoituksen kaapata näkyviin livenä? Moni ahdistuu uuden kielen opettelemisesta niin paljon, että heittää hanskat tiskiin. Jos esimerkiksi opettelee uutta sovellusta ja sen käyttö alkaa tökkiä, digiasioihin perehtynyt osaa heti esittää oikeat kysymykset, mutta noviisilta menee koko energia jo siihen, että hän miettii, miten asettelisi kysymyksen niin, että tulisi ymmärretyksi. Illat pitkät pitäisi katsella netistä erilaisia tutoriaaleja tai esittää asiantuntijaryhmissä kysymyksiä, jotta oppisi käyttämään sovelluksia ja ohjelmia monipuolisesti. Avuksi on kirjoitettu onneksi jo pieniä sanakirjoja digikielen oppimiseen Tässä yksi esimerkki: https://www.jamk.fi/fi/Tietoa-JAMKista/Materiaalit/asiakaslehti-12016/digi-suomi-minisanasto/ .

Monesti olen miettinyt esimerkiksi Facebookin digiryhmissä esitetyistä kysymyksistä, miten voi olla mahdollista, että näiden sovellusten ja ohjelmien haltuunotto edellyttää välillä melkoista salapoliisityötä. Luvattoman huonosti vaikuttavat nämä ohjelmat ohjaavan käyttäjiään, kun näyttävät asiantuntijatkin olevan välillä suurissa vaikeuksissa. Monen sovelluksen käytettävyydessä olisi varmasti paljon parannettavaa.
Digikehittäjäopettaja motivoijana uuden oppimisessa

Olen ajatellut, että tehtäväni digikehittäjäopettajana on olla keskeneräisenä digitaitajaesimerkkinä ja luoda uskoa heihin ja kannustaa heitä, jotka vielä kompastelevat tällä kuoppaisella digitiellä. Tehtävänä on olla apuna miettimässä, mitkä tietotekniset sovellukset ja härpäkkeet mihinkin pedagogiseen haasteeseen soveltuisivat parhaiten ja avaamassa aloittelijoille digikielen saloja. Haluan myös muistuttaa noviiseja siitä, että motivaatiota uuden oppimiseen on turha odotella. Hyvä on välillä haastaa itsensä ja vaikka pakottaakin oppimaan digiasioita. Nyt kun olen itse perehtynyt monipuolisesti – kiitos tämän kurssin – digitalisaation tarjoamiin opetus- ja oppimismahdollisuuksiin, minulla on jo tarpeeksi uskottavuutta ottaa kantaa ja esittää mielipiteeni niin sanotusta digiloikasta. Lisäksi minulla on mahdollista ottaa opetukseeni mukaan ne asiat, jotka koen pedagogisesti tärkeiksi ja hyödyllisiksi. Minun ei tarvitse turvautua vain kuulopuheisiin, sanomalehtien mielipidekirjoituksiin ja uskomuksiin.

Vaikka ahdistusta näissä digiasioissa välillä kovastikin pukkaa, en silti aio luovuttaa. Olen mielestäni löytänyt itselleni käyttökelpoisen ja hyvän tavan oppia ja omaksua. Stressiä uuden oppimisesta en suostu enää näissä digiasioissa tuntemaan. Tämän kurssin ilmapiiri on luonut mielestäni lempeästi vaativa mutta kannustava. Vaatimukset on asetettu yksilöllisesti ja tällainen blondi- ja humanistikiintiössäkin kurssille hyväksytty on pystynyt omalla tavallaan suoriutumaan kurssista.

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s