Jälkisanat

Ensimmäisenä koulutuspäivänä keskustelin erään toisen koulutukseen osallistuvan kanssa. Kerroin hänelle koulumme kehnosta laitetilanteesta ja totesin, että digitaalisuutta on käytännössä mahdotonta toteuttaa vallitsevassa tilanteessa. Hän kyseenalaisti väitteeni toteamalla, ettei digitaalisuutta tulekaan toteuttaa laitteet edellä. En tiedä, puhuimmeko tuolloin aivan samasta asiasta, mutta keskustelu oli minulle merkityksellinen.

Tuo keskustelu oli nimittäin hyvä alkusysäys sitä seuranneille kuukausille ja oman ajatteluni kehittymiselle. Olen peilannut monia eteen tulleita tilanteita ja koulutuksen synnyttämiä ajatuksia tuohon hetkeen. Mistä digitaalisuuden kanssa olisi oikeasti lähdettävä liikkeelle? Koulutuksen alkaessa tärkein edellytys digitalisaation edistymiselle oli mielestäni se, että opettajan ja oppilaiden käytössä on riittävästi koulun tarjoamia laitteita, jotta niitä hyödyntävää pedagogiikkaa voi synnyttää, harjoitella ja kehittää.  

Tämä on mielestäni yhä monella tapaa tärkeää, mutta näin koulutuksen jälkimainingeissa en pidä sitä enää kehittymisen lähtökohtana, enkä välttämättä ison kuvan kannalta edes kovin oleellisena kysymyksenä. Tähän on oikeastaan kaksi syytä, jotka kytkeytyvät toisiinsa. Ensimmäinen syy on vaatimus uudenlaisen ajattelun synnyttämisestä ja toinen liittyy konkreettisemmin laitteisiin.

Ensiksi: laitteita toki tarvitaan, mutta usein niitä halutaan sen tähden, että voitaisiin toteuttaa perinteistä pedagogiikkaa digitaalisesti. Laite ei välttämättä tuo kummoistakaan lisäarvoa itse oppimiseen, mikäli toimintaa ei kyetä aidosti miettimään uudella tavalla. Laitteita enemmän tarvitsemme aitoa ajattelutavan muutosta, emme lyijykynän ja paperin korvaavia koneita.

Väitänkin, että laitteet itsessään ovat sivuseikka. Tärkeämpää olisi ymmärtää, että jatkossa oppiminen ei ole enää sidottua aikaan, paikkaan, opettajaan tai edes laitteeseen. Ensimmäistä kertaa koululaitoksemme historiassa oppilaat voivat todellakin oppia myös ilman opettajaa, aidosti itsenäisesti, oma-aikaisesti ja haluamallaan tavalla. Näin ollen kysymys on enemmän kuin tarjolla olevista laitteista, kysymys on yhteisistä tavoitteista yhdistettynä lukemattomiin erilaisiin mahdollisuuksiin saavuttaa ne.

Toiseksi väitän, että meillä itseasiassa on jo riittävästi laitteita moneen tarpeeseen. Lähes jokaiselta oppilaalta löytyy taskusta laite, jonka tarjoamaa potentiaalia emme osaa hyödyntää vielä lainkaan. Tuo laite on henkilökohtainen, arkinen, nopea, mukautuva ja toimii intuitiivisesti. Se on kevyt, verkossa ja liikkuva. Oppimisen tulevaisuus liittyy vahvasti tuohon arkipäivään kuuluvaan laitteeseen, ei raskaisiin tietokoneisiin, jotka jäävät toteuttamaan vaativampia yksittäisiä tehtäviä.

Uudenlainen toimintakulttuuri ja ymmärrys digitaalisuuden tarjoamista mahdollisuuksista rakentuu pala kerrallaan. Tutorilla on tässä kaikessa oma oleellinen pieni roolinsa rehtorin apuna ja kollegan tukena, ennen kaikkea ajatusten herättäjänä ja mahdollisuuksien osoittajana.

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s