Diginatiiveista, sukupolvista ja lukutaidosta

Diginatiivi – mikä hämmentävä sana. Tiedättehän, se sukupolvi, joka oppii painelemaan kosketusnäyttöä ennen kuin osaa puhua, joka on tottunut katsomaan tv-sarjansa netistä television sijaan ja joka lähettää luontevammin ääniviestin pikaviestisovelluksessa kuin soittaa perinteisen puhelun. Minun mielestäni ihmisten luokittelu ja oletusten tekeminen mekaanisesti syntymävuoden perusteella on kuitenkin aina tuntunut jotenkin hämmentävältä ja väärältä. Palaan syihin kohta.

Amerikkalainen Mark Prensky toi termin diginatiivi (digital native) suuren yleisön tietoisuuteen artikkelissaan Digital Natives, Digital Immigrants vuonna 2001. Artikkelissaan Prensky määrittelee diginatiivit sukupolveksi, joka on tottunut käyttämään aivan pienestä pitäen kaikkia laitteita tietokoneista videokameroihin ja joka käyttää enemmän aikaa videopelaamiseen kuin lukemiseen. Diginatiivit osaavat käyttää tekniikkaa ikään kuin luonnostaan siinä missä vanhemmat sukupolvet joutuvat näkemään vaivaa opetellakseen saman. Näihin aiempiin sukupolviin Prensky viittaa termillä digital immigrants (vapaasti suomennettuna digitaaliset maahanmuuttajat): ihmiset, jotka soittavat kysyäkseen, tuliko sähköposti perille, tai pyytävät kollegan viereisestä huoneesta katsomaan hauskaa nettisivua omalta näytöltään linkin lähettämisen sijaan. Noh, tietänette tyypin. Prensky ei kuitenkaan väitä, etteikö diginatiivien sukupolvi tarvitsisi opetusta ja ohjausta: hän vain painottaa, että diginatiivien tapa jäsentää tietoa ja maailmaa on erilainen kuin aiempien sukupolvien, ja opettajien on hyväksyttävä se sekä muutettava omia opetusmetodeitaan, mikäli aikovat saada nuoren yleisönsä oppimaan.

Prensky kirjoitti kuuluisan artikkelinsa vuonna 2001 eli 16 vuotta sitten. Silti Prenskyn – osin väärin luetuillakin – näkemyksillä perustellaan edelleen yhtä ja toista. Olen kuullut termin diginatiivi monen kouluttajan, konsultin, opettajan ja poliitikon suusta edelleen aivan lähikuukausina. Usein sana kaivetaan esiin, kun pohditaan opettajan muuttuvaa roolia luokkahuoneessa (”monestihan oppilas on opettajaansa taitavampi”) tai perustellaan vaikkapa lähiopetuksesta leikkaamista (”tälle sukupolvelle netissä opiskeleminen on kaikkein luontevinta”).

Termi diginatiivi huvittaa ja hämmentää minua varmasti myös siksi, että me 1980-luvulla syntyneet olemme joidenkin määritelmien mukaan myös diginatiiveja. On totta, että kuten suuri osa omasta ikäluokastani, minäkin olen pelannut jo lapsuudessa ensimmäiset tietokonepelini ja vaikkapa sosiaalinen media on niin erottamaton osa sosiaalista elämääni, että puhelin on usein kädessäni aamulla ensimmäiseksi ja illalla viimeiseksi. Myös jonkin uuden sovelluksen tai ohjelman haltuunotto käy yleensä vaivattomasti. Olen kuitenkin soittanut varhaislapsuuteni puhelut pyörittämällä lankapuhelimen numerokiekkoa ja ensimmäisen oman puhelimenkin sain vasta yläasteella, joten oppilaamme sekä minun sukupolveni lapset kasvavat vielä enemmän tekniikan ympäröimänä kuin me eli heidän vanhempansa ja opettajansa. Silti en näe sukupolvien välissä mitään digikuilua.

Nyt opettajainhuoneissa on jo minua yli kymmenen vuotta nuorempia kollegoita, joista monella on huikeaa osaamista monesta aiheesta, mutta toiset taas eivät ole esimerkiksi koskaan käyttäneet sosiaalista mediaa, vaikka suurin osa ikätovereista niin tekeekin. Joku minua vanhempi kollega taas tuskailee edelleen sähköpostin kaltaisten perusasioiden kanssa, kuten Prenskyn artikkelin ”digitaaliset maahanmuuttajat”, mutta joku toinen minua 25 vuotta vanhempi opettaja taas tietää vaikkapa kuvankäsittelystä tai ohjelmoinnista aivan valtavasti minua enemmän. Opettajan taito- ja innostustasoa ei mitenkään pysty päättelemään syntymävuodesta, joten en ymmärrä, miksi ajattelisimme näin myöskään oppilaista.

Reijo Kupiainen (2013) on tiivistänyt hyvin diginatiivikäsitteeseen liittyvän kritiikin ja ongelmat. Tiivistettynä voisi sanoa, että ei ole itsestäänselvyys, että ns. diginatiivisukupolveen syntynyt ja digikulttuurin monipuoliseen kulutukseen kasvanut päätyisi automaattisesti myös mediasisältöjen osaajaksi ja tuottajaksi – varsinkaan ilman asiantuntevaa opetusta. On eri asia kuluttaa luontevasti kuin osata tuottaa sisältöjä.

Nuorehkona opettajana olen välillä hupaisassa kaksoisagentin roolissa. Toisaalta diginatiiviuskoisten mukaan osaan kaiken syntymävuoteni perusteella luonnostani – tai vähintäänkin opin kaiken vaivattomasti. Toisaalta välillä tuntuu esimerkiksi uutisoinnin ja mielipidekirjoitusten perusteella, että ammattini puolesta edustan jotain esihistoriallista muumiota, joka saarnaa kateederiltaan karttakeppi kädessä ja näyttää piirtoheittimeltä hieroglyfejä ja riimukirjaimia eikä ole koskaan poistunut pölyisestä luokkahuoneestaan. Totuus on varmasti jossain siellä välissä.

Prenskyn artikkelin julkaisemisesta kulunut 16 vuotta on pitkä aika, mutta ei ehkä kuitenkaan niin pitkä kuin äkkiseltään ajattelisi. Puhelinmallit, tietokoneohjelmat ja sovellukset ovat toki matkan varrella muuttuneet moneen kertaan, mutta koulun tai opettajan ei ole edelleenkään syytä ryhtyä miksikään help deskiksi tai käytönopastajaksi. Se olisikin tuhoon tuomittu kilpajuoksu aikaa vastaan, sillä tekniikka vanhenee nopeasti. Moni perusasia opetustyössä on kuitenkin säilynyt samana, eikä tekniikan luontainen läsnäolo edelleenkään tee kenestäkään automaattisesti mestaria sisältöasioissa. Lapsi tarvitsee edelleen vanhempiensa apua vaikkapa oikean ja väärän omaksumiseen, olkoon kyse sitten reaalimaailman leikkipuistossa tai netissä tapahtuneista tilanteista. Aivan samoin oppilas tarvitsee opettajansa apua omaksuakseen tarvittavat taidot esimerkiksi olennaisen erottamiseen epäolennaisesta tai faktan erottamiseen valheesta.

Ajatellaanpa hetki vielä lukutaitoa, jota ilman mielestäni ei tätä(kään) asiaa voi lähestyä. Toivoisin, että lukutaidon merkitys välttämättömänä taitona myös digimaailmassa tiedostettaisiin vielä nykyistä paremmin myös päättäjätasolla. Ministereitä ja virkamiehiä huolestuttaa erityisesti monen nuoren kadoksissa oleva opiskelumotivaatio, jota yritetään herätellä esimerkiksi digitalisaation ja valinnaisuuden lisäämisen kautta. Samaan aikaan kuitenkin esimerkiksi lukutaitoa mittaavan äidinkielen ja kirjallisuuden ylioppilaskokeen laajuutta ollaan kaventamassa puoleen nykyisestä. Samoin lukemista ja luetun ymmärtämistä vaativien reaaliaineiden painoarvoa kevennetään jatkuvasti. Tämä tuntuu ristiriitaiselta. Uskon myös, että koulumotivaatioon tai sen puutteeseen hyvinkin olennaisesti vaikuttavat syyt saattavat usein löytyä ihan muualta kuin koulurakennuksen sisältä: Pisa 2015 –tuloksissa ilmennyt sosioekonomisen taustan kasvussa oleva vaikutus oppimistuloksiin, alueelliset erot koulujen välillä sekä monissa tutkimuksissa esiin tuodut nuorten mielenterveysongelmat ja avun saamisen vaikeus ovat jääneet mielestäni uudistuspuheessa huolestuttavan vähälle huomiolle. Meille ruohonjuuritasolla eli kouluissa työskenteleville nämä asiat näkyvät joka päivä.

Minun mielestäni keskittymällä laitteiden ja ohjelmien hallintaan niin päätöksenteossa kuin opetuksen sisältöjä suunniteltaessakin käännetään katse pois olennaisesta. Oman empiirisen ja täysin subjektiivisen, tieteellistä tarkastelua kestämättömän mutu-tutkimukseni eli reilun kymmenen vuoden opetuskokemukseni perusteella erot oppilaiden ja opiskelijoiden välillä nimenomaan mediasisältöjen osaajina ja tuottajina ovat ikäluokkien sisällä todella suuret ja kasvavat koko ajan. Ikäluokkansa huiput tunnistavat vaivatta kaikenlaisia tekstilajeja, tuottavat vaivatta niin pakinan kuin tiedotteen ja ymmärtävät helposti lukemansa sekä osaavat myös tarkastella sitä kriittisesti. Monesti samat opiskelijat vieläpä kuvaavat vapaa-ajallaan huikeita lyhytelokuvia, ottavat ja käsittelevät ammattimaisia kuvia Instagram-tililleen, ylläpitävät suosittua YouTube-kanavaa ja pyörittävät sen oheistuotebisnestä tai koodaavat jonkun it-firman palkkalistoilla.

Toisessa ääripäässä ovat ne juuri ja juuri lukutaitoiset, joille jo puolen sivun mittaisen tekstin lukeminen aiheuttaa suunnattomia vaikeuksia. Kun pääsee loppuun, alkuosa on jo haihtunut mielestä. Itsensä ilmaisu ja tekstin tuottaminen ymmärrettävällä yleiskielellä tai edes kokonaisin lausein tuntuu ylitsepääsemättömältä. Oman kokemukseni mukaan molempien sukupuolten edustajia löytyy molemmista ryhmistä, ja myös monella pojalla on erinomainen lukutaito ja tekstin tuottamisen valmiudet. Mutta kuten julkisessa keskustelussa on todettu ja uusimmissa Pisa-tuloksissakin havaittu, jälkimmäisestä ryhmästä löytyy poikia tyttöjä enemmän. Tuntuu, että sekä hyvä- että huono-osaisuudella on taipumus kasaantua. Diginatiivihehkutus hämärtää toisinaan tosiasioita.  Nämä ”lähes lukutaidottomat” eivät suinkaan ole aina (lue: juuri koskaan) vaikkapa erinomaisia nettipelaajia tai ohjelmoijia, vaan usein lukutaidon lisäksi myös ihan perustaidot sekä ennen kaikkea halu oppia puuttuvat. Siinä tilanteessa, jos koskaan, mielestäni korostuu opettajan rooli: ohjaajana, opastajana, kannustajana tai kasvattajana tilanteen mukaan. Joskus toki myös kriisityöntekijänä tai ihan vaan juttukaverina.

Jokainen osaa selailla nettiä, kuunnella musiikkia ja pelata, mutta opettaja voi tarjota työkaluja esimerkiksi siihen, mitä saa tai kannattaa kirjoittaa toisesta ihmisestä ja miten erottaa vaikkapa valeuutisen aidosta. Taitava mediasisältöjen kuluttaja voi kasvaa taitavaksi osaajaksi, kunhan saa tarvitsemaansa apua, tukea ja kannustusta. Kaikkien ei  todellakaan tarvitse osata esimerkiksi koodata, mutta ymmärtävän lukemisen taidon lisäksi vaikkapa nettikirjoitteluun liittyvä lainsäädäntö sekä lähdekritiikki ovat nykymaailmassa suorastaan eloonjäämistaitoja. Niiden omaksumisessa opettaja voi auttaa – myös puhelimet käsissä syntyneiden sukupolvea.

 

Lähteet:

Kupiainen, Reijo 2013: Diginatiivit ja käyttäjälähtöinen kulttuuri. Widerscreen 1/2013. http://widerscreen.fi/numerot/2013-1/diginatiivit/ (viitattu 7.6.2017)

Pisa 2015: Suomalaisnuoret edelleen huipulla pudotuksesta huolimatta. Opetusministeriön tiedote. http://minedu.fi/artikkeli/-/asset_publisher/pisa-2015-suomalaisnuoret-edelleen-huipulla-pudotuksesta-huolimatta (7.6.2017)

Prensky, Mark 2001: Digital Natives, Digital Immigrants. http://www.marcprensky.com/writing/Prensky%20-%20Digital%20Natives,%20Digital%20Immigrants%20-%20Part1.pdf (7.6.2017)

Vallinkoski, Anu 2017: Mikä ihmeen diginatiivi? Yliopisto-lehti 2/17. https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/mika-ihmeen-diginatiivi-0 (7.6.2017)