Digilukkoja avaamassa

Tämä ensikosketukseni blogimaailmaan olkoon myös eräänlainen avautuminen omasta digikehityspolustani. Se toivottavasti myöhemmin saa yhä valoisampaa tekstiä jatkokseen vaikka myönteisin mielin tälläkin hetkellä taivalletaan.

Koska olen tällä alueella toistaiseksi enemmän oppijan kuin opettajan puolella, minulta ei vielä löydy mitään sellaista annettavaa, joka oletukseni mukaan jo ei olisi meidän koulustusryhmämme kesken jaossa. Sen sijaan tiedon virran suunta on tänne, minuun päin. Olen ammentanut ryhmäläisten oivalluksista ja lukenut mielenkiinnolla kokeiluista koulumaailmassa. Se kaikki on avartanut ja koko ajan avartaa diginäköaloja lisää ja yhä uusille tasoille. Matka tähän hetkeen on ollut jo sinänsä mielenkiintoinen. Koska olen läheltä seurannut erilaisten ihmisten tutustumista digimaailmaan (tuskaisista taisteluista onnellisiin heittäytymisiin), ajattelin tässä blogissa hetken pohdiskella kokijan – ja toisaalta myös sivustakatsojan – perspektiivistä sitä, mitä koukeroisessa digioppimisprosessissa on saattanut tapahtua.

Vuonna 2005 julkaistiin väitöskirja Laulutaidottomasta kehittyväksi laulajaksi. Siinä Ava Numminen tutki muiden muassa sitä, millaisia lukkoja laulutaidottomaksi itsensä kokevilla on laulutaidon kehittymisen esteenä. Numminen puhuu ensinnäkin havaitsemislukoista, mikä tarkoittaa, että laulaja ei tietyssä kehityksensä vaiheessa välttämättä havaitse mikä on se asia laulamisen taidossa, jota hänen pitäisi muuttaa, jotta lopputulos olisi tyydyttävä. Hän esimerkiksi saattaa pystyä tuottamaan kaunista ääntä sekä hallitsee äänentuoton, mutta ei kuule laulaako puhtaasti. Toisena Numminen mainitsee tuottamislukot, joissa laulaja kuulee laulavansa epäpuhtaasti, mutta ei vielä teknisesti pysty tuottamaan tavoittelemaansa ääntä. Kolmantena Numminen mainitsee uskomuslukot, jotka on esteistä yleisimpiä. Kaikki laulutaidon ainekset olisivat koossa, mutta henkilö ei usko pystyvänsä laulamaan. Syyt ovat moninaisia. Varsin yleisenä laukaisijana on ollut jokin keskeinen kokemus menneisyydessä, jolloin joku tärkeä (valitettavan usein juuri opettaja) on tuominnut henkilön epäkelvoksi tässä toiminnossa ja vaimentanut laulajan julmasti, pahimmassa tapauksessa nolaamalla julkisesti.

Näen väitöskirjan ajatuksissa, ja erityisesti vertauksessa lukkoihin ja lukkiutumiseen, paljonkin analogiaa digioppimisen vaiheisiin. Blogini nimi voisi olla myös ”Digitaidottomasta kehittyväksi digiosaajaksi”. Millaisia epäonnistumisen ja epäuskon kokemuksia esimerkiksi meillä 70-80 –luvun nuorilla on digimaailmassa ollut? Kun itse siirryin ala-asteelta yläasteelle, valittavana oli uusi aine nimeltä ATK. En uskonut kurssilla käsiteltäviä taitoja koskaan tarvitsevani. En kuulunut veljeni kaltaisiin teekkarinalkuihin, joille VIC-20 oli maailman houkuttelevin vempain. Olin kiinnostuneempi taiteista, jotka sitten veivätkin mukanaan. (Vielä tuolloinhan nämä kaksi asiaa eivät juuri liittyneet toisiinsa.) Musiikkikorkeakoulussakin musiikin teknologia oli vielä kurssina kummajainen. Vasta ohjelmien kehittyessä aloin nähdä niiden mahdollisia hyötyjä. Kun perustaitoja ei ollut, oli aukot täytettävä yritys-erehdys –menetelmällä. Palaset liittyivät yhteen joskus kavereiden avustuksella, joskus jonkun kurssin käymällä, jossa opetettiin yksittäisen taidon, kuten jonkun tietokoneohjelman käyttöä. Aina ei kysyvän tie ollut helppo. Digiaran ihmisen pystyi hyvin vaimentamaan kysymällä provosoivasti: ”Miksi teit noin?”. Noh, en tiennyt mitään muutakaan tapaa olevan. Ehkä ei tullut uudestaan kysyttyä…

Mutta ei tilanne aivan noin toivoton ollut. Kiinnostus alkoi heräämään kun huomasin, että Encore-nuotinkirjoitusohjelmalla syntyi paljon tyylikkäämpää jälkeä kuin käsin kirjoittamalla tai kun naputtelin gradua kämppäkaverin tekstinkäsittelylaitteella, joka sittenkin oli isän kirjoituskonetta kätevämpi. Kun sitten pääsin tositoimiin, eli sain ensimmäisen tietokoneeni, alkoi varsinainen digioppimisen aika. Luulenpa että aluksi vaivasivatkin juuri havaitsemislukot. En tiennyt mitä minun olisi pitänyt osata hallitakseni jonkun kokonaisuuden ja miten lähteä tätä puutetta korjaamaan. Kun sitten kokonaisuudet alkoivat hahmottua, ja tiesin mihin suuntaan pyrin, en aina pystynyt tuottamaan onnistumisen kokemusta tai ratkaisua, aukollisista tiedoistani johtuen. Sillä lailla tahkoamalla kuitenkin edettiin: joskus nopeammin, joskus hitaammin. Sattumanvaraisuuden kokemus oli ehkä piinallisinta. Kun törmäsin ongelmaan, saattoi ratkaisu löytyä heti. Ja sitten taas toisinaan ei millään. Tuolloin luovutin ja vaihdoin taktiikkaa täysin. Omanarvon tuntoni tietokoneen hallintataidoissa ei ollut kummoinen.

Taito kasvoi vähitellen, mutta kärsin edelleen vahvasti uskomuslukoista. Polveilevan digihistoriani perusteella olin luonut itsestäni mielikuvan: digirämpijä. Selvisin auttavasti, joskus ihan ok, mutta loisteliasta se ei ollut. Kohtalo heitti minut sitten takaisin koulumaailmaan. Ensi piti selvitellä mitä kaikki uudet laitteet musiikinluokassa olivat. Sitten jo julistettiin KETOa ja lyötiin talon puolesta iPad käteen. Ja kyllähän se kaikki kiinnosti. Miten paljon hauskoja juttuja, jotka olivat nyt aivan käsillä. Mutta osaisinko?

Kun antaa pikkusormen, voi mennä koko käsi. Kun ensimmäisen kerran käytettiin Garage bandiä oppilaiden kanssa, ryhdyinkin jo miettimään seuraavaa kokeilua. Kaikkea ei tarvinnutkaan osata yksin, luokassa löytyi kyllä taitoa. Ja kollegojakin oli ympärillä, jotka pohdiskelivat samoja asioita. Osaamisen jakamista tapahtui puolin ja toisin, joskus minäkin antavalla puolella. Opastajankin rooli alkoi häämöttää mahdollisena. Yhden ohjelman tai tekniikan selvittäminen auttoi seuraavissa. Logiikka alkoi avautua, tallentamisen ja jakamisen salatkin paljastua. Kokonaisuus hahmottui yhä paremmin ja termit ja sisällöt löysivät paikkansa digiavaruudessa.

Tuolla tutkimusmatkalla ollaan edelleen, mutta nyt jo joitain visioita ja heittäytymishalua rikkaampana. Tällä hetkellä eniten rajoittavana tekijänä tuntuu olevan ajan puute. Mielenkiintoisia juttuja tulee koko ajan eteen, mutta niiden kaikkien parissa ei ehdi viettää aikaa tai hioa taitoaan sellaiselle tasolle, että oppimaansa voisi heti luontevasti käyttää opetuksessa. Voisiko siis lukkologiikkaa jatkaen puhua ”aikalukoista”? Ehkäpä nekin lukot vain avataan yksi kerrallaan samalla ajan rajallisuus hyväksyen. Asioiden omaksuminen sinänsä vie vaihtelevan ajan eli tietty aikaviive on usein väistämätön hidaste tai kutsuisiko sitä välttämättömäksi haasteeksi. Mutta se sama haastehan sisältyy kaikkeen oppimiseen – siis myös digioppimiseen.

 

Advertisements
Kategoria(t): Uncategorized. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Digilukkoja avaamassa

  1. liisailomaki sanoo:

    Aika ihana kirjoitus omasta oppimisen polusta. Pidän varsinkin siitä, että opena kerrot tästä opettelemisen ja ei-osaamisen prosessista, sillä tuollaistahan on juuri kaikessa oppimisessa, myös oppilailla! Ava Nummisen väitöskirjan olen itsekin lukenut, se on yksi hyvä kulttuurin murtaja: kaikki osaavat laulaa.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s