kasvatustieteen uskomushoidot?

Muutama vuosi sitten ryhdyin seuraamaan Facebookissa olevia ammattiin liittyviä ryhmiä.  Ryhmiä on ilmestynyt vuosien varrella lisää ja nykyään seuraan muun muassa: kemian opettajienyksilöllisen oppimisen, suomen opettajien ja kasvattajien, smartit opetuksessa, tieto- ja viestintätekniikka opetuksessa oppimisen vallankumous  ja tablet-laitteet opetuksessa ryhmiä.

Nettikeskustelut ovat minulle tuttuja ja elämänhistoriaani sisältyy myös uskonnollisten nettikeskustelujen ja debattien seuraamista.  Sittemmin olen siirtynyt seuraamaan enemmän skepsiksen ja paholaisen asianajaja-blogin keskusteluryhmiä. Uskonnollisuuden uuvuttamana olen pitänyt tieteen – toki vajavaista ja inhimillistä – valoa parhaana tapana saada koeteltua ja tutkittua, toki joskus muuttuvaa tai erehtyvää,  tietoa. Tietoa elämästä, maailmasta ja kaikesta, myös vaikka oppimisesta ja opettamisesta.

Jotenkin olen viime aikoina ollut yhä enemmän pettynyt ja turhautunut opetuksen ja oppimisen, myös digi-sellaisen, ympärillä vellovaan keskusteluun. Samalla ihailen koululääketiedettä, miten he ovat tyrmänneet ravistetun veden kauppiaat ja muut puoskarit alaltaan, tai ainakin tehneet selkeän pesäeron heihin.

Esimerkiksi flipped learning tai classroom menetelmästä on viime aikoina tullut muoti-ilmiö. Pidin ITK:ssa 2014 foorumiesityksen omasta flippauskokeilustani. Toin esille myös kriittisiä näkökulmia menetelmään oman kokemukseni ja oppilailta saamani palautteen perusteella.  Useita vuosia ITK:ssa kulkeneena olen kuitenkin huomannut, että kriittisten näkökulmien esiin nostaminen ei ole seksikästä.  Ihmiset ovat kuka flipped-, ipad-, tai secondlife-uskovaisia, eikä heidän uskoaan sovi horjuttaa.

Martti Hellström on blogissaan analysoinut mielenkiintoisella tavalla muun muassa flipped learning –menetelmää. Emeritus professori Kari Uusikylä on myös toiminut kriittisenä äänenä kaiken uudistusvouhotuksen keskellä.

Aivan viime aikoina olen miettinyt metakognition merkitystä oppimiselle. Suhteutettuna digikehittäjäopettajan omaan oppimiseen, metakognitio voisi olla 16.9.2015 esityksen perusteella ymmärrystä omasta roolista digikehittäjänä innovaatiokäyrän (innovaattori, aikainen omaksuja, aikainen enemmistö jne.) tai kynämetaforan (kärki, terävä, varsi jne.) suhteen. Koin nämä kuitenkin aika yksiulotteisina näkökulmina asiaan. Esimerkiksi oman flipped classroom kokeiluni suhteen olin hyvin pitkälti innovaattori. Oppilailta saamani rehellisen palautteen ja omien havaintojeni perusteella päätin kuitenkin luopua puhtaaksi viljellystä flipped classroom-metodista.

Digiteknologia+oppiminen  keskusteluissa toistuu tämä sama yksipiippuinen näkökulma: joko olet seniili vastarannankiiski tai ennakkoluuloton, moderni uudistaja. Harvemmin törmää kriittiseen reflektioon.

Mielestäni yksiulotteisen innovaatiokäyrän sijaan digikehittäjäopettajan tulisi aina ottaa huomioon myös – ainakin – esimerkiksi pedagoginen, didaktinen, normatiivinen ja sosiaalinen ulottuvuus.

Mitä uutta teknologia tuo pedagogiikkaan?

Mitä mahdollisuuksia se tarjoaa ainedidaktiikkaan?

Mitkä ovat kaupungin ohjeet ja lainsäätäjien asettamat normit? Välillä opettajat tuntuvat  ottavan erivapauksia kaupungin ohjeista tai lainsäätäjien asettamista normeista ”asenteella tarkoitus pyhittää keinot”.

Miten teknologia muuttaa sosiaalista vuorovaikutusta  opettaja-oppilas, oppilas-oppilas tilanteissa?

Kuitenkin keskustelu yleensä typistyy akselille innovaattorit vs. vastarannankiisket.

Samalla keskustelussa vellovat koko ajan myytit esim. ”oppija tietää itse parhaiten, miten hän oppii”, ”jokaisella on oma oppimistyylinsä, joka pitää ottaa huomioon”, ”nykyajan lapset ovat diginatiiveja.  Nämä myytit on kumottu moneen kertaan monella eri taholla.

Tieteellinen artikkeli näihin liittyen:  “Kirschner, P. A., & van Merriënboer, J. J. (2013). Do learners really know best? Urban legends in education. Educational Psychologist, 48(3), 169-183.”

Koska tieteellisen tiedon levittäminen näihin myytteihin nähden tuntuu olevan hyvin tehotonta, vaikuttaakin siltä, että kyseessä on monelle opettajalle pikemminkin uskonto. Harmillista vain on, että kasvatusalan keskusteluissa nämä ”uskonnolliset mielipiteet” ja tutkimustieto tuntuvat usein olevan tasaveroisessa asemassa.  Kuitenkin fokuksessa pitäisi olla oppilaiden oppiminen ja kasvaminen ihmisyyteen, ja sen paras mahdollinen tukeminen ja edesauttaminen (kuten lääkäreillä potilaan parantaminen).  Sen edistämiseksi asioita pitäisi tutkia systemaattisesti ja rehellisesti ja tuoda esiin eri menetelmien ja toimintamallien etujen lisäksi kriittinen näkökulma (lääketieteessä vrt. haittavaikutukset).  Tehottomista ja haitallisista uskomushoidoista olisi luovuttava.

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

3 vastausta artikkeliin: kasvatustieteen uskomushoidot?

  1. liisailomaki sanoo:

    Olen itse miettinyt samaa, tutkijan näkökulmasta. Tiedämme paljon oppimisesta, sen edellytyksistä, perusteista jne. mutta ne eivät ole kiinnostavia asioita – liian tavallista, liian perusasiaa. Hehkuttelu on paljon innostavampaa, väliäkö sillä, miten asiat arjessa toimivat. Toisaalta näin juuri innovaatiotutkimuksen mukaan edetäänkin: asiasta innostuneet eivät näe ongelmia, vastustajat näkevät vain puutteita. Kultainen keskitie tulee vähitellen.

    Tykkää

  2. yinak sanoo:

    Juuri samaa pohdintaa olen itse harrastanut viime aikoina, kiitos kun kiteytit omat ajatuksesi tänne!

    Tykkää

  3. Paluuviite: Ponnistamassa digiloikkaan | DigiKehittäjäopettaja

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s