Sivistys talouden ja teknologian aikakaudella

Garret Keizerin viime vuonna julkaistu kirja Getting Schooled – The Reeducation of an American Teacher (2014) on kuvaus koulun, kulttuurin ja kasvatuksen muutoksesta. Vapaana kirjailijana työskennellyt Keizer palaa opettamaan englantia samaan vermontilaisen pikkukaupungin high schooliin, josta jäi 14 vuotta aiemmin pois voidakseen keskittyä kirjoittamiseen. Yksi Keizerin koulussa kohtaama konkreettinen muutos oli teknologian ja tietotekniikan rooli opetuksessa. Keizer kertoo oivaltaneensa ”kuinka retro on” tilaisuudessa, jossa opettajien oli tarkoitus vaihtaa ideoita teknologian käytöstä opetuksessa:

”Olemme lähes eliminoineet luokkahuonekeskustelut”, eräs kollega huomauttaa aivan kuin luokkahuonekeskustelu olisi jokin harvinainen malarian muoto. Verbaalisen viestinnän sijaan hänen oppilaansa kirjaavat kommenttejaan johonkin Moodleksi kutsuttuun istuen olkapää olkapäätä vasten aivan kuin mykät työmatkalaiset kaupunkien väliä kulkevassa bussissa. Koska kaikki tuntuvat tietävän, mikä Moodle on, päätän olla haaskaamatta ryhmän aikaa kysymällä sitä. En saanut kysyttyä, mitä vikaa luokkahuonekeskustelussa on.” (Keizer 2014, 112.)

Luin Keizerin kirjaa Digikehittäjä-koulutuksen alkamisen aikoihin, ja edellinen kohta ja etenkin kysymys siitä, miksi perinteisestä luokkahuonekeskustelusta tulisi päästä eroon, jäivät mieleeni vahvasti. Koulutuksen alku sai pohtimaan omaa suhdettani teknologian opetuskäyttöön ja ehkä myös kyseenalaistamaan joitain aiempia ajatuksiani: Mikä sellaista vikaa luokkahuonekeskustelussa tosiaan on, että samat ajatukset olisi suullisen keskustelun sijaan parempi kirjata verkkoon? Kun elämme teknologian ympäröiminä lähes koko valveillaoloaikamme, kun älypuhelin on monelle aamun ensimmäinen ja illan viimeinen kontakti, ja kun yleisin näky välituntien aikaan koulujen käytävillä lienee rivi omaa puhelintaan tuijottavia lapsia ja nuoria, koulu voisi olla myös nykyään paikka, joka tarjoaa tilan harjoitella sosiaalisia suhteita, vuorovaikutusta ja keskustelemista – siis toisten ihmisten kohtaamista.

Teknologisella kehityksellä on ollut ja tulee takuulla vastaisuudessakin olemaan vaikutusta kulttuuria, yhteiskuntaa ja sosiaalisia suhteita – ja siten kai luontevasti myös koulutusta ja sivistyskäsitystä – muokkaavana tekijänä. Esimerkiksi työelämän ja jatko-opintojen tarpeet on huomioitu vahvasti sekä perusopetuksen että lukion ensi vuonna voimaan tulevissa opetussuunnitelman perusteissa. Tietoa on yhä runsaammin ja helpommin saatavilla, ja teknologia auttaa omaksumaan, muokkaamaan ja jakamaan sitä yhä nopeammin. Oma huoleni liittyykin juuri nopeuden vaatimukseen. Äidinkielen opettajana tämä vaatimus näkyy siinä, että rauhallinen, keskittynyt ja huolellinen – sanalla sanoen hidas – työskentely on valtaosalle lukiolaisista äärimmäisen vaikeaa. Kirjoitin aiheesta aiemmassa postauksessa, joka oli alkuaan  kirjoitettu lukion äidinkielen 2. kurssilla tehdyn verkkolehden pääkirjoitukseksi:

”Ajattelu ja kirjoittaminen vaativat aikaa. Nykykulttuuri ja etenkään sosiaalinen media ei kuitenkaan kannusta rauhalliseen ajatustyöhön, huolelliseen taustatyöhön tai aikaa vievään tekstin hiomiseen. Meillä pitäisi olla mielipide valmiina mitä moninaisimpiin kysymyksiin silmänräpäyksessä, koska muutoin emme ehdi mukaan keskusteluun. Tällaisellakin kirjoittamisella on toki paikkansa ja tehtävänsä. Mutta on myös toinen tapa kirjoittaa. Aiheeseen perehtymisen, huolellisen suunnittelun ja tekstin aikaa vievän hiomisen kautta syntyy teksti, joka on varmasti sekä kirjoittajalle itselleen että lukijoille monin verroin tärkeämpi, kiinnostavampi ja merkityksellisempi kuin nopeasti kasattu yhdistelmä satunnaisia ajatuksia. Kirjoittaminen saa – ja usein sen pitääkin – olla hidasta, koska vain siten ehdimme ajatella.”

Arto Jauhiainen ja Juhani Tähtinen tuovat samankaltaisen huolensa esiin uusimman Kasvatus-lehden (2/2015) pääkirjoituksessa. Kirjoittajat pohtivat sivistyksen asemaa ja merkitystä nyky-yhteiskunnassa ja kiinnittävät huomionsa muun muassa muuttuneeseen mediamaisemaan, jossa Yleisradion sivistystehtävä jää yhä enemmän taka-alalle sen kilpaillessa samoista yleisöistä kaupallisten medioiden kanssa. Jauhiainen ja Tähtinen kirjoittavat:

”Markkinavetoisuuden lisääntyminen näkyy muun muassa siinä, että Yle on käynyt kilpasille kaupallisten kanavien kanssa yhä enemmän nuorten katsojien ja kuuntelijoiden sieluista. – – Useimpiin ajankohtaisohjelmiin liitetään nykyään mahdollisuus osallistua ohjelmaan reaaliaikaisesti sosiaalisen median välityksellä. Voidaan perustellusti kysyä, missä mitassa itse media on omalakisesti ohjelmaformaattiensa kautta muovaamassa käsitystä sivistyneestä ihmisestä ja sivistymisprosesseista. Onko tämän päivän mediakansalaisen ideaali se, että ihminen kykenee sillä silmänräpäyksellä huutamaan oman mielipiteensä ja tykkäämisensä maailmalle, nopeasti ja näppärästi sutkautellen? Muovaako tämä ihmisistä yhä kärsimättömämpiä, kykenemättömämpiä syventymään ja kuuntelemaan, mitä toisilla – mahdollisesti itseään viisaammilla – on sanottavanaan, vai aktivoiko se puntaroimaan kuulemaansa ja näkemäänsä, muodostamaan oma perusteltu mielipide ja tarvittaessa myös nöyrtymään oman ajattelun ja tietämisen rajallisuuden edessä? Sivistynyt arvauksemme on, että reagointinopeudella, ”peukuttamisella”, ”fiilistelyllä” ja pikkunäppäryydellä ei järin pitkälle pötkitä sivistyksen poluilla. Sananvapauden viljeleminen ilman vastuuta on media-aikamme barbarismia.” (Jauhiainen & Tähtinen 2015, 128.)

Oppimisympäristöt sähköistyvät, yhä suurempi osa viestinnästä tapahtuu digitaalisesti, ja internet tarjoaa ennennäkemättömät mahdollisuudet ja materiaalit. Nämä asiat tukevat taatusti opetusta, mutta ennen kaikkea oppimista. Oppiminen ei kuitenkaan ole vain kätevää yhteydenpitoa ja informaation saavutettavuutta, vaikka sellaiseksi se ajoittain tuntuu pelkistyvän yhtä lailla innokkaiden uudistajien toiveissa kuin epäluuloisten kirjakonservatiivien peloissa. Uusien tekstitaitojen tai monilukutaidon, kuten se uusiin opetussuunnitelman perusteisiin on kirjattu, sisältöjä ei voi markkinavetoisen median aikakaudellakaan jättää talous- ja työelämän tarpeiden määriteltäviksi. Tärkein kysymys tietotekniikan opetuskäytön ja käytön opetuksen näkökulmasta pitäisikin olla, miten tietotekninen osaaminen tukee lasten ja nuorten kasvua kriittisiksi, sivistyneiksi ja itsenäisesti ajatteleviksi kansalaisiksi.

Usein koulutuksesta puhuttaessa vastakkain asettuvat rajalliset ja yhä heikkenevät resurssit ja huoli oppimistuloksista. Keskeinen kysymys on, millä tavoin yhteiskunta pystyy jatkossakin takaamaan, että kaikki lapset ja nuoret saavat asuinpaikkaan ja vanhempien varallisuuteen katsomatta koulutuksen, jonka turvin he pärjäävät tulevaisuudessa. Ja millä tavoin koulu pystyy tarjoamaan tietoja ja taitoja, joita työelämässä tarvitaan, mutta jotka eivät ole vain työelämän tarpeisiin räätälöityjä. Koodaaminen on kiinnostavaa, tarpeellista ja hauskaakin, mutta koodin pätkä vailla sisältöä on… no koodin pätkä. Hyödyn, nopeuden ja taloudellisten reunaehtojen (mitä ne ovatkaan) maailmassa koulun tulisi muistaa, että kaikki meistä eivät ole hyödyllisiä, nopeita tai taloudellisestikaan kovin merkittäviä. Joku saattaa jopa olla menoerä tai hidaste. Ja silti tällä jollakin on oikeus saada oppia, sivistystä ja välittämistä. Kenties suomalaisen koulun vahvuus onkin aina ollut juuri siinä. Ja kenties se on juuri se asia, joka unohtuu silloin, kun koulutuksesta paneelikeskusteluissa ja suomiareenoissa ovat keskustelemassa miehet punaisissa huppareissaan ja kun Team Finland vie suomalaista koulutusta milloin mihinkin, mutta lähinnä kuitenkin Aasian ja Lähi-idän rikkaisiin maihin.

Lähteet

Jauhiainen, A. & Tähtinen, J. 2015. Sivistys – siitäkö puhe mistä puute? Kasvatus 46 (2), 125-128.

Keizer, G. 2014. Getting Schooled – The Reeducation of an American Teacher. New York: Metropolitan Books.

Advertisements
Kategoria(t): Uncategorized. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Sivistys talouden ja teknologian aikakaudella

  1. liisailomaki sanoo:

    Hyvä Ilkka! Kirjoitat monista oleellisista asioista, joita ei välttämättä digiteknologiaan hurahtaneimmat halua ajatella. Yksi, mistä itse haluaisin muistuttaa (kuitenkin): opetuskeskustelu tarkoittaa luokassa usein sitä, että ope yrittää aktivoida keskustelua monin tavoin, mutta vain 3-5 oppilasta / opiskelijaa osallistuu. Olen tutkijana ollut näkemässä näitä opetuskeskusteluja aina silloin tällöin, ja minusta jotkut digiteknologian sovellukset voivat – oikein käytettyinä – avata keskustelun kaikille.
    Mutta tosiaan: hyvä blogikirjoitus, ajatuksia pitemmäksikin ajaksi.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s